Urheilukirja

Mihinkään ei voi enää luottaa.
Vanhoina hyvinä aikoina matkatietokoneen voi ottaa Tampereelta Helsinkiin junalla tehdylle työreissulle lähinnä koristeeksi.
Sillä saattoi korkeintaan kirjoitella jotain tai pelata pasianssia niin pitkään, kunnes akku simahti. Eli pisimmillään kolmisen varttia.
Keskiviikkona piti piipahtaa Hesassa, jonne Euroopan yleisurheiluliiton ylimmän suoritusportaan olivat kokoontuneet kokoustamaan Helsingin EM-järjestäjien kanssa.
Monenlaista ihan mitättömältä tuntuvaa pikkuasiaahan siinä käsiteltiin isommissa ja pienemmissä ryhmissä. Olin paikalla murto-osan kokouksen ajasta, mutta meikäläisen työpaikkahan eeämmien aikana sijaitseekin "maan alla".
No ei sentään, mutta pihalla kumminkin, nimittäin mixed zonella eli haastattelualueella, joka iltaisin pahimpina ruuhka-aikoina on nimensä mukaisesti sekava.
Yllätys oli melkoinen, kun junan internet-verkko toimi lähes ongelmitta, Joten mennessä ehdin viimeistellä ensi viikolla ilmestyvän tämän vuoden ykkösnumeron ja tullessa oikolukaista valmiiksi taitetut sivut.
Onko VR nyt ihan tosissaan herännyt palvelemaan asiakkaitaan? Enpä tiedä, sillä suuntaansa 30,99 euron hintainen matkalippu on minusta hemmetin suolainen.
Ihan varmasti kävisin omalla autollani Ts...Stadissa kahta kopeekkaa vaille 72 eurostoliiton ruplalla, ja nisukahveetkin hörppäisin siihen hintaan.

Jos valjastaisin Focukseni pääkaupunkireissua varten, etätyöskentely rajoittuisi korkeintaan muutaman puhelun soittamiseen, ja muistiinpanot jäisivät tekemättä.
Nyt minulle jäi vielä kummallakin siivulla aikaa vilkaista, millainen opus kovasti kehutun kirjailija Tuomas Kyrön Urheilukirja on.
Tunnistan kyllä Kyrön monella tapaa hengenheimolaisekseni. Urheiluhulluus on näköjään iskenyt häneen ihan samoilla vuosilla kuin minuunkin, jollei jopa hieman aiemmin.
Hänellä on urheiluun liittyviä kuusivuotiaan pojan muistikuvia.
Oma ensimmäinen, tosin hyvin hämärä, kuvani on se, että kun näytin vanhimmalle siskolleni Aku Ankkaa, hän käski odottamaan, koska kuunteli radiosta Helsingin EM-kymppiä 10. elokuuta 1971. Olin silloin 7 vuoden ja 15 päivän ikäinen.
Mutta samalla tämä tauti näkyy moukaroineen Kyröä kuin meikäläistäkin. Jossain määrin hän sairastaa sitä vakavammin kuin meikäläinen, jolle ei enää mikä tahansa kelpaakaan.
No, sen verran nuorempi (syntynyt 1974) hän on, että kunhan neliviitoseksi ehtii, osa poikamaisesta hassuttelunhalusta rapisee kyllä.

Urheilukirjasta löytyy pino asia- ja kielivirheitä.
Kyrö puhuu Jiri Libasta, väittää Juha Väätäisen valmentaneen Sari Essayahin Euroopan mestariksi vuonna 1994 ynnä muuta.
No, noitahan sattuu, ja niiden vastapainoksi Kyrö marssituttaa sivuilleen hengastyttävän määrän paikkaansa pitävää faktaa, jota ei vanha kehnokaan olisi löytänyt, jollei itse olisi asioita tunteella elänyt.
Kyrö kirjoittaa jalkapallosta, vaikka kyse on jalkapalloilusta, käyttää pistettä desimaalipilkun paikalla ja sijoittaa Holmenkollenin ensimmäisen een päälle heittomerkin, lässyttää kisasta vaikka kyse on kilpailusta, uskottelee, että nyrkkeilyottelun voisi hävitä 13 - 3 ja jättää kiusallisen usein alistus- ja rinnastuskonjunktiot sivulauseiden alusta pois jne...
Niin no, kieli- ja varsinkin tyyliopillinen pilkunviilaus kuuluvat mieliharrastuksiini. Liiallisuuksiin menee varsin usein.

Mutta kyllä minä, perskules vieköön, nostan hattua sällille, joka kehtaa tunnustaa näin suuren rakkautensa urheiluun, vaikka hänet luetaankin kuuluvaksi maamme harvahkoon intelligentsiaan!
Kyrö uskaltaa sanoa suoraan, että hänen mielestään Neuvostoliitto ja sen umpitympeä jääkiekkomaajoukkue olivat hirviöitä.
Hän ymmärtää Juha Miedon suuruuden samalla tavalla kuin meikäläinenkin, vaikkakin unohtaa kehua Thomas Wassbergia.
En voisi kuvitellakaan esimerkiksi itseään puolijumalana pitävää Jari Tervoa laskeutumaan tällä tavalla pikkupoikamaisesti rahvaan pariin.
Kirjoittamaan polveilevaa tajunnanvirtaa ujuttamatta joka väliin jotain tavallista, valkoista, kepulaista ja heteroa luterilaismiestä solvaavaa piikkiä.
Nostan hattua myös sille, että Kyrö tunnustaa, mitä jääkiekkoseuraa hän kannattaa.
Teen niin itsekin piittaamatta rahtuakaan "puolueettomiksi" julistautuvista kollegoista, joiden teoissa ja puheissa paikallisvastustajan viiksikarvat sen kuin väpättävät.

En tietysti ehtinyt lukea Urheilukirjaa sanasta sanaan. Pakko oli harppoa esimerkiksi moottoriurheiluosuuden yli. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.
Onneksi silmiin sattui tämä kohta:
"Talvella 2008 tunsin Kaakkois-Aasiassa suurta toiseutta, koti-ikävää, podin krapulaa (jokin sana tuosta puuttuu...), mutta päästessäni paikalliseen jäähalliin, kaikki parani. Olin kotona. Kiekkojen mustaamat pleksit, zamboni, juniorijoukkue luistelemassa viivoja häkkikypärissään. Olin paikassa, joka on ihan sama Tampereella, Jämsässä, Edmontonissa ja Soulissa."
Juuri siltä minusta tuntuu yleisurheilukentillä ja -stadioneilla ympäri maailman.
Muistan elävästi Pekingin olympiakisat ja sen, miten armoton potutukseni helpottui heti, kun astuin Linnunpesän sisään ja alkoi yhtä nopeasti poistuttuani sieltä.
Ero Urheilukirjan ja Miika Nousiaisen yhtä paljon kehutun Maaninkavaaran välillä on hirmuinen.
Maaninkavaara jäi minulta 40 sivun jälkeen kesken, koska mielestäni siinä ei ollut ymmärretty yhtään mitään.

Helsingin-keikan jälkeen tähtäsin mitalisijoille. Työnnyin Linnainmaan City-marketin äänestyspaikalle tänä aamuna kello 9.00.30, mutta päädyin viidenneksi.
Pohdin edelleni ehtineiden habitusta ja laskeskelin, että kun olin piirtänyt lippuun oman kuutoseni, Suomen Palloliiton puheenjohtaja johti äänin 4 - 1.

Tampereella keskiviikkoiltana 26.1.2012 kello 21.04
Antti-Pekka Sonninen, toimituspäällikkö Yleisurheilun Kuvalehti

Urheiluihmisten puulaaki

Ovat aikaansaaneet taas varsin runsaasti puhetta jos kirjoitustakin Yleisradiosta. Pari päiväpolttavaa teemaa ovat sen taanneet, ja tuntuu suorastaan kansalaisvelvollisuudelta lausua niistä jotakin.
Ensinnäkin on tämä Yle-vero, joka tarkoittaa sitä, että kansallisen radio- ja televisipuulaakimme rahoitukseen osallistuu käytännössä jokikinen, jolla vähänkin on siihen varaa.
Yleensä en veroja rakasta, mutta tämän maksan hyppien laulaen, jahka sen aika tulee, vaikka tiedän aika monen urheiluihmisenä itseään pitävän olevan juuri päinvastaista mieltä.
Vaikka Yle onkin menettänyt monta perinteisen ja suomalaisten seuraaman urheilumuodon suurten tapahtumien televisiointioikeudet, sillä on edelleen ohjelmistossaan niin monta niin tärkeää kruununjalokiveä, että jo ne oikeuttavat veronkeruuseen.

Näin yleisurheiluihmisenä tulevat tietysti ensimmäisenä mieleen kaikki oman urheilumuotomme arvokilpailut, joiksi en todellakaan laske Timanttiliigan välillä tuuperruttavan unettavia osakilpailuja.
Sitten ovat jalkapalloilun MM- ja EM-lopputurnaukset. Saksan jalkapallomaajoukkue merkitsee itselleni niin paljon enemmän kuin Suomen kiekkoleijonat, etten sure pätkääkään MM-kiekkoilun lipumista Maikkarille.
Suunnittelen jo nyt, millä verukkeella liukenen ensi kesänä Helsingin olympiastadionilta Saksan EM-välieräpeliä katsomaan niin hyvissä ajoin, etten missaa sitä minuuttiakaan.
Pakko tunnustaa, ajatukseni askaroivat useammin EM-jalkapalloilussa kuin EM-yleisurheilussa. Ai niin - Ylehän ne molemmat televisioi.
Tunnustan nyt senkin, että joulukuussa 1980 pinnasin lukiosta koko päivän, koska Suomen ja Ruotsin Izvestija-turnausottelu alkoi kello 14, ja koulu olisi loppunut vasta 15.
Viimeistään viime keväänä totesin, ettei minulla ollut mikään tarve katsoa edes Suomen ja Ruotsin MM-loppuottelua ennen kuin kolmannen erän alusta, koska halusin kirjoittaa SM-maastojuoksujutut valmiiksi.

Kotonamme on kolme telkkaria, joista yhdessä, 12-vuotiaan jullikkamme huoneeseen sijoitetussa aparaatissa toimii Canal+. Katson siitä oikeastaan vain Timanttiliigaa. Minulle riittää Ylen ohella loistavasti Eurosport, joka näyttää Bundesliigan, hiihtolajien maailmancupit ja jonkin verran yleisurheiluakin.
Poikani siis katsokoon MM-kiekkoilun Canalilta. Minä voin ihan hyvin vetäytyä samaan aikaan kuuntelemaan sitä Yleltä vaikkapa Valkeakosken Tehtaankentän pressikopin aurinkoiselle seinustalle, jos sivutyönakki sinne samaan aikaan pelin kanssa johdattaa.
Selostaja Mikko Hannulalle tosin sellainen lievä suositus, että mieluummin jos siitä pelistä kertoisi sen sijaan, että lukee joka katkolla netistä terveisiä tyyliin: "Olemme täällä kuussa parisuhderekisteröintimatkalla ja hyvin kuuluu tännekin. Terveisin Lennart ja Per Saukko."
Niin no, samasta syystäpähän Raimo Häyristäkin aikoinaan kritisoitiin. Minun eteeni Höyryn selostukset maalasivat huimia mielikuvia ihmisistä ja paikoista, joissa sittemmin kolutessani hänen selostuksensa pulpahtavat jatkuvasti mieleeni. Ja hyvin on tilanteesta selvillä oltu sekä Höyryn että Mikon selostuksissa!

Väitän jyrkästi, että yleissivistykseni olisi melkoisen siivun verran nykyistäkin ohuempi ilman Höyryä.
Hänen lähdettyään Yleisradion urheilutoimituksesta ei ole löytynyt ihan yhtä suuria persoonoita, mutta Yle on jatkanut meikäläisen sivistysaukkojen paikkaamista.
Turhan kauan se kesti, mutta vihdoin viimein puolikymmentä vuotta sitten tajusin, että MP3-soitinhan se vasta kätevä lenkkiseuralainen on.
Ei, en suinkaan kuuntele aamujuoksuillani musiikkia enkä kaupallisia kanavia, vaan Yle Puhetta ja Ylen Ykköstä sekä joskus harvemmin Radio Suomeakin. Siis sataprosenttisesti Yleisradion kanavia.
Ei tarvitse kuin kuunnella 4 - 5 aamuna viikossa Ykkösaamua pysyäkseen perillä politiikan, talouselämän ja monen muunkin elämänalan tapahtumista, ja jokaperjantainen Syntymäpäiväsankari tarjoaa aivan loistavaa triviaa henkilöhistoriasta.
Kolmekymppinenkin itsensärääkkäyssessiokin sujahtaa siinä lähes itsestään.

Mitä taas viihdepuoleen tulee, Ylen eri kanavilta on tullut tälläkin syys-talvikaudella priimaluokan televisiosarjoja. Ne pitää vain löytää.
Teemalta olemme vaimoni kanssa nauttineet venäläisistä Fjodor Dostojevskin elämänkerrasta sekä Karamazovin veljeksistä.
FST5 taas on tarjonnut AD1790-poliisisarjan, joka on sisältänyt paljon syvällisempää yhteiskunnallista sisältöä kuin pelkkiä raakoja murhia ja kurjuutta, joita siinä kyllä on ollut ihan riittämiin.
Nykyaikaisen pohjoismaisen yhteiskunnan ahdistusta taas on kursailematta käsitelty tanskalaisessa Henkivartijat-sarjassa, joka on jopa rohjennut kritisoida maahanmuuttajamuslimien touhuja.
Teemalla ja FST5:llä on valitettavan alhaiset katsojaluvut, mihin ovat syynä asenteet. Teema mielletään rutikuivaksi kulttuurikanavaksi ja FST5:tä kohtaan tunnetaan samaa idioottimaista inhoa kuin ruotsin kieltä kohtaan yleensäkin.
Paljon mieluummin maksan laatusarjoista ja eurooppalaisista elokuvista kuin Maikkarin & kumppanien suoltamasta amerikkalaisesta räiskintä-, kaakatus- ja ihmisuhdemössöstä sekä kanssaihmisten nolaamisesta mitä eriskummallisimmissa pudotuspeleissä.

Niin, se toinen kuuma peruna Yle-veron lisäksi on radion tapahtumaurheilulähetysten lähes täydellinen siirtyminen Radio Puheeseen. Kun sen kuulin, tulin todella hyvälle mielelle.
Merisäät ja uutiset ovat toki viime kädessä tärkeämpiä kuin yksikään urheilukilpailun, mutta jos ne sijoitetaan MM-keihäsfinaalin viidennelle kierrokselle, maito happanee lasissa väkisinkin.
Nyt kaikki pysyvät tyytyväisinä: ne, joille purjehduskelit ovat sydäntä lähellä, pysyvät Radio Suomen taajuudella, eikä urheiluselostus rasita urheilun vihaajienkaan henkistä tasapainoa, kun kilpailua seurataan tauotta Puheessa.
Erityisesti olympiavuonna tämä siirto on parasta, mitä Ylen kanavakoordinoinnissa on pitkään aikaan tehty. Se on sitä paitsi paluuta juurille, koska ensimmäisen kerran Suomessa pidettiin radiokanava auki 24 tuntia vuorokaudessa kesällä 1976, kiitos Montrealin olympiakisojen.
Ainut Ylen kanava, johon en pitkällä tikullakaan kajoa, on YleX. Nasaalihonotuksella höpötetyllä kakkapissajorinoinnilla sekä nuorisomusiikilla - musiikki lainausmerkkeihin - on kuitenkin kuulijansa, joten pitäkööt sen.

Tampereella harmaana, mutta eilistä muutaman minuutin pidempänä keskiviikkopäivänä 4.1.2012 kello 11.45

Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö Yleisurheilun Kuvalehti

Letkeää leirielämää ja huonosti toteutuneita kalareissuja

Kolmisenkymmentä suomalaista yleisurheilijaa on marras-joulukuiden aikana harjoitellut Etelä-Afrikassa, North-West Universityn High Performance Centerissä (HPC) Potchefstroomissa.
Aikaisen ajankohtansa osalta leiri on historiallinen. Yleensä yleisurheilijat lähtevät hakemaan harjoittelun huippuoloja vasta vuodenvaihteen kieppeillä. Helsingin EM-kilpailut 2012 ovat  vauhdittaneet tänä syksynä käynnistyneen harjoitusvuoden suunnitelmia ja starttia.
EM-kiilpailujen aikaisen ajankohdan (27.6. - 1.7.2012) vuoksi urheilijoiden tulee kilpailuvalmiutensa osalta olla hereillä koko lailla kuukautta normaalia aiemmin.
Poikkeuksellinen ajankohta on lyönyt leimansa leiriarkeen.  
Peruskunnon rakentamista painottavat harjoittelun sisällöt ja kaukana edessä siintävät lajiharjoittelun huipputehot tai kilpailustressi lienevät vaikuttaneen tämän leirin poikkeuksellisen letkeään ilmapiiriin.

Potchefstroomin HPC:stä on 2000-luvun aikana kehittynyt kansainvälisen tason keskus; ihanteellisesta ilmastosta, harjoituspaikkojen vieressä sijaitsevista majoituspaikoista, erinomaisesta kuntosalista ja yhdestä maailman parhaista ruohoradoista muodostuu kokonaisuus vailla vertaa.
Kestävyysjuoksijat ovat keskustan ruohoalustojen lisäksi käyttäneet lähes päivittäin noin 10 kilometrin päässä sijaitsevia juostavia hiekkateitä – ja vuokra-autoa matkalla sinne.

Kuten aiemmin julkaistuista Kemppaisen ja Hämäläisen blogeista on ilmi käynyt, rakentui lajien ja lajiryhmien leimallinen yhteistoiminta osaksi leiriarkea.
Parina esimerkkinä kilpakävelijät ja keihäsmiehet ovat omaksuneet innolla seiväshyppääjien lantion alueen hallintaa kehittäviä kuminauhadrillejä, brittien krikettimaajoukkuekin sai pikakurssin siitä, miten Ruuskanen ja Wirkkala kehittävät kokovartalon heittovoimaa…
Pika-aitajuoksijat asuivat kokeneen Potchen-kävijän Jussi Heikkilän isännöiminä Guest House Oak Lodgessa toteuttaen niin harjoittelua kuin vapaa-ajan aktiviteettejakin yhteisellä ajankäytön rytmillä.
Pitkien aitojen nuorukaiset P. Monni ja O. Mörö olivat kyseisestä ryhmästä liikkeellä huomattavan tiiviillä ja hyvin yhteisharjoitteluun soveltuvalla harjoitusrungolla. Energisyydestään tunnettu Anatoli Mihailov sukkuloi valmentajana tehokkaasti avustamassa vuorollaan lajiryhmän kaikkia kahdeksaa urheilijaa.
Kestävyysjuoksijat toteuttivat Ismo Hämäläisen koordinoimaa yhteisharjoittelua tarkoituksenmukaisesti, palauttavaa sekä tasavauhtista kovempaa lenkkeilyä enemmän ja vauhtiharjoituksia (lähinnä tonnit) vähemmän. Osa ryhmästä teki lisäksi kuntouttavaa ja korvaavaa harjoittelua Sports Villagen uima-altaalla.
Keihäänheittäjät A. Ruuskanen ja T. Wirkkala olivat – aamu-uinnista lähtien – liikkeellä tasajalkaa, toki harjoitusten sisältöjä tarpeen ja valmentajien antamien ohjelmien mukaisesti eriyttäen.
Parivaljakon treenaaminen oli silmiinpistävän monipuolista ja toteutukseltaan laadukasta. Kummallekin leirin kovin takaisku lienee ollut syksyn sateiden aiheuttama paikallisvesien lievä tulvinta, joka sotki pari suunniteltua kalareissua. Laajemminkin kalastaminen näyttää olevan yleisurheilijoiden keskuudessa hyvin suosittua.

Seiväshyppääjien E. Salomäki ja J. Bergius toimintatapa perustui niin ikään yhteiseen perusrunkoon. Luonteeltaan heidän harjoittelunsa oli selvästi lajikohtaisempaa. Paikan päällä ollut Steve Rippon kontrolloi ja toi aktiivisesti esille ajatuksiaan sekä laji- että kuntoharjoituksissa.
Jere jatkaa leiriänsä uuteenvuoteen saakka ja sai odottamaansa seuraa kun Mari Sepänmaa, Tiina Hakanen ja Raimo Eskola ilmoittautuivat leirivahvuuteen itsenäisyyspäivän alla.
Moukarinheittäjät O-P. Karjalainen ja A. Laitinen olivat tukevasti valmentajansa Arto Rinta-ahon komennossa.
Tiimin maailman halvin vuokra-auto (2,5 R/km sisältäen polttoaineen) rullasi viikoittain hyötykilometrejä parin kilometrin päässä olleelle Astro Villan heittopaikalle.

Antti Kempas on kuluneen vuoden aikana selättänyt tukun edellisvuosien terveysongelmistaan ja päässyt koko lailla normaalitahtiin. Neljä leiriviikkoa taittui käytännössä yhtä jalkaa tutun kilpakumppanin Jarkko Kinnusen kanssa.
Heikki Kukkonen kävi kokeilemassa parivaljakon vauhteja silloin tällöin harkintansa ja oman ohjelmointinsa puitteissa.
Ruokapöytäkeskusteluissa kaikki edellä kuvatut urheilijat kommentoivat marras-joulukuista yhteisharjoittelua erittäin hyödylliseksi korostaen harjoituskumppanin merkitystä kun ”työleirillä” oltiin.

Muutaman kerran viikossa keskuksessa tavattiin myös kelaajia Lepe Tähti ja -EP. Mattila sekä valmentajia J. Flinck, P. Tähti ja M. Järvinen. Lontooseen tähtäävä kelaustiimi asui keskikaupungilla ja teki lajiharjoitukset kaupungin stadionin kovalla polyuretaanipinnalla. Jonathan Åstrand haki tuntumaa samalta pinnalta, muutoin leirin harjoitustarpeisiin riitti keskuksen ruohorata sekä pehmeähkö synteettinen juoksusuora.
Leirin lääkäreinä toimivat SUL:n lääketieteellisen valiokunnan aktiivijäsenet, alkuleiristä Timo Kuusisto ja loppuleiristä Ilkka Räsänen. Itsenäisyyspäivänä juhlistettiin arvokkaasti mutta maltillisesti Suomen 94:nnettä ja Ilkan 50:nnettä syntymäpäivää.
Suurehko leiriryhmä ja eksoottinen Afrikka aiheutti lääkärikontakteja normaalitavan mukaisesti, ensisijaisesti loppuleiristä Ilkalle.

Lihashuoltotiimi Jari Malinen, Jari Valkonen ja Tuomas Inkiläinen sai urheilijoilta hyvän palautteen.
J. Malinen keskittyi tällä leirillä paljolti urheilijoiden lihastasapainojen kartoittamiseen sekä niihin liittyvien kohdistettujen lihasharjoitusten ohjaamiseen. J. Valkonen ja T. Inkiläinen tekivät pitkää päivää teemana palauttava ja perushieronta.

Leiriterveisiä lienee saatu myös tiedotusvälineitten kautta – kiitos Inka Porttilan ja Pasi Reinin, jotka tekivät Potchefstroomiin neljän työpäivän pikavierailun ja keräsivät uskomattoman määrän kirjallista ja kuvallista leirisisältöä jo nähtyihin sekä tulevien viikkojen tiedotustarpeisiin.
Marras-joulukuun taitteen yhteisleiri Etelä-Afrikkaan ei ollut hyppy tuntemattomaan vaan kauteen 2012  - ei vähiten Helsingin EM-kilpailuihin - sidottu, hyvin suunniteltu projekti, jonka tavoitteena on omalta osaltaan sataa Suomen yleisurheilun laariin vuonna 2012. Mielenkiintoista on seurata sitäkin, minkälaiseen asentoon kilpa- ja huippu-urheilu Suomessa – yleisurheilu sen myötä – asemoituu heti tulevan kauden jälkeen.  

Istanbulin lentokentällä sunnuntaina 11.12.2011
Jarmo Mäkelä, huippu-urheilujohtaja Suomen Urheiluliitto

Onnistuneen leirin pitkospuilta

Leiri Etelä-Afrikassa on edennyt vauhdilla ja vähintäänkin tavoitteiden suunnassa. Osa porukasta on valmistautumassa kotiinlähtöön ja osalla leiri jatkuu vilä viikonverran. Kokonaisuutena jo nyt ilmassa on harmonisen yhteistoiminnan humina, vaikkei HUMU ryhmästä ole kuultu kuin kaukaisia toisen tai kolmannen käden viestejä tänne hands & legs on -osastolle. Jännityksellä odotamme kerkeääkö se implementointi tänne iskeä ennenkuin kotimaa kutsuu leiriläisiä.

Ruokailussa asiat ovat loksahtaneet kohdalleen oikeinkin luontevasti, kunhan ensin saimme pääkokin oikeasti uskomaan, että syömme kaurapuuroa todella joka aamu ja toisaalta itse sopeuduimme siihen, että joka aterialla voi olla kanaruokaa. Ruoka on edelleen maittavaa ja annoskoot sopivia. Aina kun on ruokalassa vieraillut on nälkä siirtynyt, vähintään seuraavaan ruokailukertaan. Jos keskuksen ei maistu tai haluaa muuten vain vaihtelua ruokaan, niin kävelymatkan päästä löytyy kyllä pihvipaikkaa etc. Pihvipaikan huonona puolena oli ”painavat jalat” paluumatkalla, pihvin koosta riippuen 300-400-500g .

Näyttäisi näin kestävyysjuoksuvinkkelistä siltä, että peruskunnon rakentaminen on todella sitä tämän ajankohdan arkipäivää. Onneksi tuota aikaa rutkastivievää ja tossuja kuluttavaa harjoitusmuotoa rikkovat viikoittain toistuvat vauhti- ja maksimikestävyysalueen harjoitukset. Ja viikoittainen mäkivetoharjoitus on suoranaista rallattelua näissä olosuhteissa.
Jos jotain parannettavaa hakemalla hakee, niin toivoisi sora/hiekkapinnotteisia teitä löytyvän lähempää kuin nyt lähimmillään kymmenen kilometrin päästä. Tosin nuo löydetyt ovat erinomaisessa kunnossa jos ei ole satanut pariin tuntiin. Hiekkatiet muuttuvat sateella todella liukkaiksi, mutaisiksi vedenvirtausuomiksi koska salaojitus tai ojituskäytäntöä ei ole.

Paikalliset nurmikentät ovat osoittaneet harjoittelun edetessä puolensa, niinkuin yleensä hyvät että huonot. Hyvää nurmipinnoissa on jalkoja säästävä pehmeys ja sen kautta tuleva eksentrisen eli jarruttavan vaiheen lyheneminen.  
Toisaalta pehmeys aiheuttaa kontaktiajan pitenemisen myötä konsentrisen lihastyön  kasvun ja voimaa tuotetaan lihasta supistamalla hieman enemmän kuin normaalioloissa. Näiden asioiden vieminen mukana pidemmälle harjoituskauteen voisi olettaa voimapuolen kohentuvan tuon pehmeän alustan ansiosta.
Havaintoja myös lihas-hermojärjestelmän kuormittumisen kohdistumisesta etureisille on ainakin sopeutumisvaiheen hitailla vauhdeilla jokaisella. Vaikka ollaan ”vain” 1450 metriä merenpinnan yläpuolella on vaikutus havaittavissa em osatekijöiden summana.
Jatkossa onkin huomioitava myös iskutuksen sietokyvyn kasvattaminen harjoittelussa johtuen harjoittelusta pehmeällä alustalla, jotta askeleen ”muoto” korjaantuu. Nopea juoksu vaatii lyhyen kontaktiajan ja jarruttavan (eksentrisen) työvaiheen energian hyödyntämisen sitä seuraavassa ponnistusvaiheessa.

Huh huh – blogissa lipsahdettiinkin hieman ”pintaa” syvemmälle kuin oli ajatus. Sitä se teettää kun päivät on aikaa olla sorvin ääressä, siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää, että urheilijoiden henkilökohtaiset valmentajat yhdessä lajivalmentajien kanssa pureskelisivat ja katsoisivat asioita paikanpäällä, eli siellä missä se raadollinen perustyö tapahtuu -leireillä.
Uskoisin ja toivoisin, että tähän on ainakin ennakkotietojen mukaan tulossa suhteellisen nopeasti parannusta onhan tuuma jalostumassa toimeksi jo heti kohta.

Lajiryhmien välinen edellä mainostettu harmoninen yhteistoiminnan humina näkyy ruokailujen yhteydessä puheensorinana mitä moninaisimmista aiheista.
Tosin leirin kakkos/kolmosviikolla puheensorina on välillä hieman vaimeampaa, johtuneeko kasautuneesta kuormituksesta vai juttujen puutteesta, osalla se saattaa olla lähestyvän kotimatkan tuomaa hiljaisuutta.
Laskinpa tänään illallisella yhdestä pöydästä neljä lasittunein katsein eteensä tuijottavaa ja käteensä nojaavaa  urheilijaa, joukossa oli otos lähes jokaisesta lajiryhmästä.

Yhteistoiminnan selkein muoto on keskustelu eri lajiryhmien valmentajien kesken. Aina voi oppia jotain uutta valmennuksesta, jos ei tekemisen kautta niin ainakin kysymysten ja kuuntelemisen kautta.
Kuten J.Kemppainen mainosti huippu-urheilijan parhaan kaverin olevan toinen huippu-urheilija, voin todeta valmentajan parhaan kaverin olevan toinen valmentaja. On mielenkiintoista ja kysymyksiä herättävää seurata eri maiden urheilijoiden harjoittelua niin kentällä kuin kuntosalillakin.
Asioita voi tehdä monella tavalla oikein ja ainoastaan yltiöpäinen kiirehtiminen voi olla onnistumisen ja kehittymisen esteenä.

Harjoittelua seuratessa onkin usein tullut mieleen harjoittelun aikajana ja sen asemointi. Onko aikajana kohdallaan lähestyttäessä suomalaisen yleisurheilun uskoakseni huippu-vuotta. Onko askelmerkit urheilija-valmentaja kaksikolla kohdallaan siten, että ollaan kokoajan tiukasti kartalla tekemisen suhteen? Onko kuormitus ja palautuminen annosteltu sopiviksi jaksoiksi pitkälle aikajanalle, joka menee tosi nopeasti ja kohta on jo omat koti EM-kilpailut ovella?
Mitkä ovat mittarit jolla peilataan harjoitustilaa ja varmistetaan oikeiden harjoitusärsykkeiden annostelu oikeisiin kohtaan viikkoa ja kuukautta?
Teot ratkaisevat ja puheet toivottavasti tukevat kokonaisuutta haettaesa sitä urheilijan parasta kautta.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että leirillä olevilla urheilijoilla on kova tahtotila tehdä tulevasta kaudesta se tähänastisista paras. Aikaa on vielä rakentaa, eikä kiirehtiminen auta.
Perustan luonti jatkuu vielä jonkin aikaa jotta myöhemmin voidaan ulosmitata tuloksia. Huonekaverini Steve Rippon tuo usein ,keskusteltaessa harjoittelusta, esille seuraavan toteamuksen: ”It's not a question of hard training, it's a question of smart training.”  
Eli tilanne yksinkertaistuu, ei tarvitse aina harjoitella kovaa, riittää kuin harjoitellaan järkevästi ja suhteutetaan kova harjoittelu kokonaisuuteen jota itse toteutamme.

Kokonaiskuormituksen kasvaessa alkaa tälläkin leirillä kriittiset vaiheet, kuinka jaksetaan seuraava viikko. Vieläkö lisätään kuormaa vai todetaanko että tavoite leirille on pääosin saavutettu ja voidaan hieman keventää ja tehdä kotimaassa harppaus seuraavalle harjoitustasolle ennen seuraavaa ulkomaan leiriä?
Yhtä oikeaa vastausta ratkaisumalliksi ei ehkä ole, vaan liikutaan yksilötasolla tehtävissä ratkaisuissa. Varmaa on että ehjänä pitää saada leiriharjoittelu läpi jotta pysytään aikataulussa kohti kesää. Tilanne näyttää tässä vaiheessa hyvältä koska leirin toisen lääkärin Ilkka Räsäsen ajanvarauslista ei ole  venynyt normaalia pidemmäksi.
Toisaalta J. Mäkelän aamukirkot pitävät koko porukan ruodussa, ja saattavat siinä sivussa mennä Saksan triatlonmaajoukkueen ja Englannin krikettijoukkueen asatkin järjestykseen, on se sen verran painavaa asiaa.

Ei muuta kuin terveitä harjoituspäiviä urheilijoille ja kohti parasta kautta HUMUn implementoinnin avulla tai siitä huolimatta.
Jos J Kemppaisen mukaan SMT järjestää matkoja niin uskoisin, että alueelta löytyy myös kriteerit täyttävää majoitusta lähes kaikille tuleville kahdellesadalle ammatti valmentajalle jotka aloittavat työnsä toivottavasti tulevaisuudessa.

Potchefstroomissa, Etelä-Afrikassa 5.12.2011
Ismo Hämäläinen, valmentaja