Melko hyvin

Kahdet Vattenfall Eliittikisat ovat takana, joten tähän väliin sopii pienimuotoinen välitilinpäätös. Melko hyvin on alkanut.
Kuortaneen juhannuspäivä meni niin perinteisissä maalaistunnelmissa kuin vain voi. Suuni loksahti seppoisen selälleen, kun kahvinhakureissulla vilkaisin aidan taakse; siellä kiemurteli yhtä pitkä jono kuin Tampereen Kissanmaankadulla huhtikuussa 2003.
Silloin jaettiin jääkiekkoilun Suomen mestaruuslippiksiä. Nyt jonotettiin sisäänpääsyä kentälle, vaikkei ollut mitään takeita kuivana säilymisestä.
Kuortaneen urheilupyhätössä ei onneksi tarvittu sateenvarjoja, vaikka hätäisimmät niitä availivatkin muutaman ison pisaran pudottua maahan. Etelän suunnalla jyrisi ja salamoi, mutta säänhaltija ei viitsinyt pilata tunnelmaa.
Ehkä Hän huomasi kaiken sen vaivan, mitä kinkereiden onnistumisen eteen oli nähty. Jossain valtatien takana krapulaansa valitelleet ja/tai siihen jo korjausvälineet löytäneet joutivatkin kastua.
Kunpa Kuortaneelle pystyisi antamaan poutatakuun! Sadesäällä urheilukenttä muuttuu ikäväksi paikaksi sekä katsojille, urheilijoille että muille asianosaisille.
Kuortaneen sijoitus eliittitapahtumia paremmuusjärjestykseen listattaessa on täysin säästä kiinni, mutta niinpä on Lapinlahden ja Joensuunkin.
Jos jussina olisi kastuttu, nostaisin tähän luettelon katetulla katsomolla varustetuista stadioneista, joilla Eliittikisoja ei pidetä. Jääköön se nyt tekemättä...

Espoon Leppävaara keskiviikkoiltana tarjosi jo stadion-luokan puitteet, mutta katsojia oli selvästi vähemmän.
Viime kesän Kalevan kisat samassa paikassa osoittivat, että pääkaupunkiseudullekin voidaan houkutella kunnon yleisömäärät.
Nyt törmättiin siihen tosiasiaan, että yksittäiset arvokilpailumitalistit tai muuten vaan maailmanhuiput eivät riitä. Ei riitä yksi todella kova lajikaan, vaan niitä pitää olla useita.
Kuortaneella olivat pituus, keihäs ja kolmetonninen. Espoossa kaikki jäi pituuden varaan, eikä Morten Jensenin nimi sanonut etukäteen muille kuin yleisurheilua oikeasti seuraaville mitään.
Huippukuntoisia suomalaismenestyjiä suomalaiset kuitenkin tulevat katsomaan. Evilä veti Leppävaaraan sen, mitä veti, mutta Pitkämäki ja Keskisalo puuttuivat.
Siinä on eliittisarjan pahin sudenkuoppa: osa lajeista jää vääjäämättä liian pliisuiksi, koska nykyinen urheilija-arsenaalimme ei kerta kaikkiaan riitä. Jos ulkomaiset urheilijat ovat liian hyviä, se ei auta heidän suomalaisia kilpakumppaneitaan pätkääkään.
Yleisö ei toisaalta tykkää kolmetonnisella 8.10:n kenialaisista. Timanttiliigan ja arvokilpailujen vauhtiveijarit ovat puolestaan pitäneet huolen siitä, etteivät 10,40:n ja 11,30:n ajat satasella tunnu oikein miltään.
Espoon osanottajalista ja järjestelyt olisivat ehdottomasti ansainneet enemmän katsojia. Olot olivat ihanteelliset, ja oheisohjelmaakin kilpailujen jälkeen tarjottiin.

Mielipiteitä siitä, pitäisikö eliittikisoissakin siirtyä kenttälajeissa neljän kierroksen järjestelmään, vilisee puolesta ja vastaan. Epäilemättä myös päinvastoin.
Lajit ovat siinäkin hieman erikoisessa asemassa. Kuortaneen pituus ja keihäs sekä Espoon pituus ansaitsivat ehdottomasti kuusi kiekkaansa.
Kysykää vaikka Etelä-Afrikan 18-vuotiaalta Luvo Manyanyolta, joka pomppasi viitoshypyllään 803 ja viimeisellään 802.
Espoon keihäskilpailun olisi kuitenkin voinut viheltää poikki neljänsien heittojen jälkeen. Maallikkokin näki, että Ruuskasen päivän kunto oli noin 81 metriä, eikä Mannio saanut kepakkoa lähtemään mihinkään.
Televisiointi merkitsee Eliittikisojen arvolle niin paljon, että telkkari-ihmisten mielipidettä on kuunneltava. Varmasti siellä liputettaisiin joidenkin lajien lyhentämisen puolesta, mutta myös ymmärretään, että katsojat haluavat nähdä mahdollisimman paljon Evilää, Laxia ja kumppaneita.
Mutta mihin raja vedetään? Ainakaan minä en suostuisi vapaaehtoiseksi moiseen.
Korkeussuuntaisissa hypyissä perinteiset säännöt suosivat ehdottomasti myös televisiointia.
Sekä katsojien että selostajien mielenrauhalla on rajansa, jos pudotuksia pitää ruveta laskemaan eri korkeuksista.

Meneillään ovat lajikarnevaalit, joissa varmasti taas roihahtaa täyteen liekkiinsä nuorten mielessä kyteviä innostuksen kipinöitä.
Lajileirit ja -koulut, vetäjinään telkkarista tuttuja maajoukkueurheilijoita, lujittavat lajiylpeyttä ja motivaatiota.
Kokonaan toinen asia onkin, pitääkö karnevaaleille antaa virallisten karsintojen statusta, jonka nojalla niillä voi varmistaa valintansa kansainvälisiin mestaruuskilpailuihin.
Voidaan, jos kaikki sitä halajavat velvoitetaan tulemaan paikalle, ja Kalevan kisat järjestetään
vasta arvotaisteloiden jälkeen. Muuten mielestäni ei.

Tampereella hikisen nihkeänä torstaina 1. heinäkuuta 2010 kello 17.20
Antti-Pekka Sonninen
Päätoimittaja, Yleisurheilun Kuvalehti

P.S. Ei saisi kertoa etukäteen, mitä tapahtuu jalkapalloilun MM-turnauksessa, mutta kerronpa kuitenkin. Näemme vuoden 1974 MM-finaalin uusinnan, jossa voittaja ei vaihdu, kuin ei myöskään voittomaalin tekijän sukunimi.