Edelleen osataan voittaa!

Suomalainen yleisurheilu on taas lytätty yhdessä sun toisessa tuutissa alimpaan hornantuuttiin, kuten tässä nihilistien maassa tapana on aina ennen arvokilpailuja.
Joskus siihen on aihetta, joskus ei.
Eiväthän lähtökohdat Barcelonan EM-kilpailuja ajatellen tunnu läheskään ihanteellisilta, mutta nollatuloksen etukäteen julistaminen ja suomalaisten mahdollisuuksien vähättelykään ei ole mistään kotoisin.
Kun asenne ja ilmapiiri on tällainen, ei kannata ihmetellä, jos jotkut urheilijat mieluummin vaihtavat puheenaihetta tai jopa juttelukumppania, jos "etelän metian etustaja" lähestyy heitä.
Esimerkiksi orastavan jalkavamman kertomisessa tulee vastaan suo siellä, vetelä täällä.
Jos sanot suoraan, että nilkkaa on kolottanut niin perhanasti jo pari viikkoa, se tulkitaan etukäteisselittelyksi.
Jos et puhu kivuista mitään, vaan puret hammasta, ja ongelma paljastuu mutkan kautta, sinut leimataan tyhmäksi.
Jos sanot kilpailun jälkeen, että onpahan ollut jalka aika huonossa kunnossa jo muutaman viikon, sinut leimataan selittelijäksi.
Kokonaan eri asia on, miksi niin monella terävimmän pään suomalaisurheilijalla tuntuu taas olevan pahimpaan mahdolliseen aikaan terveys- tai tekniikkaremppaa.
Lohdutukseksi tuskin käy, että on niitä muillakin. Kysytään vaikka Susanna Kallurilta tai Teddy Tamgholta.
Vaan jos edes pienoinen optimismin siemen kumminkin jätettäisiin eloon.
Meillä on elämänsä kuntoa uhkuva MM-pronssimitalisti pituuushypyssä, ennätyksiään pitkin alkukesää parannelleita juoksijoita sataselta kymppiin sekä ihan realistiset yllätysmahdollisuudet omaavia hyppääjiäkin.

Sitä paitsi suomalainen osaa edelleen voittaa!
Sanni Utriaisen tuoma junioreiden MM-keihäskulta osui kerrassaan oivaan rakoseen ja toivottavasti antaa uskoa Barcelonaankin lähteville urheilijoille.
Isän ja tyttären valmennussuhdetta pidetään monesti hankalimpana mahdollisena, eikä kipinöiltä ole tietenkään vältytty Sanni ja Esa Utriaisen projekteissakaan.
Kun asiat loksahtavat kohdalleen, ja valmentajaksi sattuu tytärtään oikein lukeva isä, edellytykset onnistumiseen ovat sittenkin paremmat kuin ulkopuolisella valmentajalla.
Isän ja tyttären välissä on usein sulakkeena äiti, sisko, veli, tai vaikka mummo. Väärinkäsitysten vaara pienenee merkittävästi.
Monctonissa menee muutamalla muullakin suomalaisella nuorella naisurheilijalla erinomaisen lujaa.
Nyt jos koskaan sellaista henkeä tarvitaan, sillä seitsemän naisen osuus EM-Barcelonaan lähtevässä joukkueessa on hävettävän pieni.
Kas kun tasa-arvovaltuutettukaan ei ole puuttunut asiaan. Kiintöistä kiinni pitäminenhän merkitsisi miesten radikaalia vähentämistä joukkueessa.
Toivoa paremmasta pilkottaa oikein mukavasti. Kun vain vielä saataisiin joskus samaan aikaan jalkeille superikäluokka sekä tyttöihin että poikiin!
Nythän 17-vuotiaissa miehenaluisssa piisaa potentiaalia enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan.

Näin hellekesänä ei pitäisi antaa verenpaineensa nousta kovin korkealle, mutta ei siltä ole voinut viime päivinä välttyä.
IAAF ei tunnu millään saavan kuntoon tulospalveluaan Monctonista. Se on niin käsittämätöntä, etten oikein löydä oikeita sanoja kuvaamaan potutustani.
Mikä voi olla kanadalaisteknikoille - tai muualta tulleille IAAF:n viisaille ihmisille - niin turkasen vaikeaa saada homma pelittämään?
Jos kerta 7500 asukkaan Lapinlahden eliittikisoista saatiin tulokset muutaman hassun sekunnin viiveellä vaikka Etelänavalla luettaviksi, miksei Monctonista?
Junioreiden MM-kilpailut ovat IAAF:lle ja koko yleisurheilulle niin merkittävä näyteikkuna, että luulisi niistä pidettävän erityisen hyvää huolta.
Vertailun vuoksi olen pyörinyt paraikaa Saksassa pelattavien jalkapalloilun alle 20-vuotiaiden naisten MM-sivuilla. Ei mitään ongelmia löytää mitä tahansa tietoa.
Olisivat soittaneet vaikka Mikko Suomiselle tänne Tampereelle ja pyytäneet Monctoniin. Mikko olisi ahertanut pari tuntia, jos sitäkään, ja sanonut hiljaisella äänellä: "Nonni, kokkeilkas ny..."
Olen vedonnut tähän ennenkin: Pohjois-Amerikassa tilastoidaan jääkiekkoilusta, jenkkifutiksesta ja baseballista vissiin pelaajien sukupuolielämänkin yritykset ja onnistumiset, eikä tietoja tarvitse turhan kauan odottaa.
Miksi yleisurheilu tuntuu olevan heille ulkoavaruuden kieltä?

Tampereella, saunamaisen nihkeänä torstaina 22.7.2010 kello 14.30

Antti-Pekka Sonninen, päätoimittaja, Yleisurheilun Kuvalehti