Mädät tomaatit piiloon (su 1.8.)

Mädät tomaatit piiloon (su 1.8.)

Tätä kirjoittaessani olen palannut sunnuntaiselta parin tunnin kävelykiekalta Barcelonan kaduilta ja odottelen viimeisen kilpailupäivän iltafinaaleja, jotka alkavat käsittämättömästi tätä aikaa kello 19.30.
Kuumahan tuolla ulkona on, mutta ihan hyvin olisi voitu aloittaa vaikka kello 15, kuten yleensä on EM-päätöspäivänä menetelty.
Tero Pitkämäki varmisti eilenehtoolla sen, etä Suomen joukkue säästyy huomenna palatessaan tomaattisateelta, mutta arvattavasti SUL:n puheenjohtajaa, huippu-urheilujohtajaa ja lajipäällikköjä vaaditaan eroamaan lehtien kolumneissa ja tekstaripalstoilla.
Ei siitä mihinkään pääsekään, että osa joukkueesta kävi Montjuicilla tekemässä kesän huonoimman suorituksensa, ja siitä taudista pitäisi totisesti päästä eroon.
Finaliiin täällä yltäneiden suomalaisten joukko oli kiusallisen pieni, vaikka sentitkin olivat nyt enemmän puolella kuin vastaan.
Jos nyt kuitenkin otettaisiin ihan rauhallisesti ja nähtäisiin varjojen takaa valoakin. Manattiinhan keihästäkin mitalittomaksi lajiksi, mutta Pitkämäen timanttinen ammatitaito pulpahti onneksi viime tipassa esille.
Kaiken järjen mukaan kahden vuoden päästä Helsingissä Suomella on hyvinkin potentiaalisia menestyjäehdokkaita. Tässä ajassa voidaan tehdä esimerkiksi pikaviestijoukkueesta, muutamasta  23 - 27-vuotiaasta juoksijasta, parista hyppääjästä sekä kenties jokusesta heittäjästäkin mitalin tavoittelijoita.
Raskas kalusto keihäsmiesten, Tommi Evilän ja Jukka Keskisalon johdolla jatkaa - kiitos Lontoon olympiakisojen, joissa sisukas kävelijä Jarkko Kinnunen toivottavasti saa vihdoin kaiken kohdalleen.

Tunnelma kohosi jonkin verran viikon loppupuolella, mutta silti vaikutelma jäi hyvin valjuksi, kun sitä vertaa melkeinpä mihin tahansa viime aikojen arvokilpailuihin.
Ehkäpä Edmontonin MM-kilpailuissa 2001 oli ajoittain aistittavissa samanlaista latteutta, kun Kansainyhteisön stadionilta löytyi hurjasti vapaita paikkoja eniten hehkutettujenkin lajien aikana.
Euroopan yleisurheiiluliiton lajivuosien linja onkin selvä: profiilia yritetään korottaa vahvuuksien kautta, eli suurkilpailuja viedään sinne, missä yleisöä tulee varmimmin katsomoon.
Vuoden 2018 EM-kilpailujen isäntämaaksi on vahvimmilla Saksa, ja sitä ennen käydään Suomessa ja Sveitsissä. EM-halleja puolestaan pidetään ensi vuonna Pariisissa ja 2013 Göteborgissa. Vaikuttaa siltä, että aikuisten arvokilpailuja ei välttämättä ihan heti ruveta kierrättämään entisissä itäblokin maissa, eikä kyllä ole ikäväkään.

Tampereelle anotaan vuoden 2013 kaksikakkosten EM-kilpailuja, jotka ensi vuonna järjestetään Tshekin Ostravassa. Nekin onnistuvat takuulla hyvin, niin komeat GP-kilpailut Ostrava järjestää vuosittain, ja Tshekin yleisurheilu kulkee muutenkin kovassa nosteessa.
Tamperetta vastassa ovat Hollannin Hengelo, Norjan Bergen ja Slovenian Ljubljana. Olen vastikään ollut työkeikalla Hengelossa ja Bergenissä, ja voisin mielelläni lähteä koska tahansa.
Ljubljassa piipahdin viimeksi 1997 junnujen EM:ssä, ja silloin Slovenia eli vielä aika lailla jälkisosialismin mainingeissa. Sloveenit ovat kuitenkin rynnineet niin monessa urheilumuodossa maailman huipulle, että eipä olisi mikään kumma, jos kehitystä haluttaisiin edelleen vauhdittaa.
Sinänsä tässä vilahdeiden kaupunkien lista on mielenkiintoinen; Euroopan eri maiden yleisurheilun keskukset tuntuvat olevan ihan eri paikkoja kuin pääkaupungit. Pitää vielä lisätä siihen Birmingham ja Bydgoszcz, ja kuva yleisurheilun statuksesta puolittain maalaisena urheilumuotona sen kuin vahvistuu.
Minusta se on ihan ok suuntaus.

Kiitos seurastanne näinä EM-päivinä. Karavaani siirtyy Kajaaniin ja Kalevan kisoihin, joissa teitä palvelee www.yleisurheilu.fi.

Maskoteille sapattia (la 31.7.)

Arvokilpailuissa on viime vuosina totuttu mitä merkillisimpiin maskotteihin. MM-Berliinissä Berlino-karhu syleili voittajia ja taisi joutua välillä itsekin selätetyksi.
Välillä täälläkin maskotin, joka on jokin epämääräisen näköinen eläin - lajia en yritä edes arvata - teutarointi uhkaa varastaa pääosan.
Otuksen kanssa kentällä jumppaa ja heiluu personal trainer, ja touhua ryyditetään espanjalaiseen tapaan erittäin kovaäänisin tehostein.
Paljon vähemmälläkin himphampulla tultaisiin toimeen.
Minulla on harras toive Helsingin EM-kilpailujen dramaturgiaa suunnitteleville ihmisille: keskittykää pääasiaan ja jättäkään vaikka koko jättimaskotti-idea naftaliiniin.
Koko ajan toitotetaan, miten tiivis paketti vuoden 2012 supistettu EM-ohjelma neljine finaali-iltoineen on. Jospa siitä tosiaan jätettäisiin kaikki epäolennainen pois.
Aika paljon pitää ihmeitä tapahtua, jollei Helsingissä nautita joka tapauksessa paremmasta EM-tunnelmasta kuin täällä, vaikkei kilpailujen aikana soitettaisi minuuttiakaan musiikkia, vaan tyydyttäisiin ratajärjestyksen ja tulosten lukemiseen.

Yleisön käyttäytymistä yritetään täällä ohjata hyssyttelyillä aina ennen juoksujen lähtöä.
Käsittääkseni juuri se maskotti muka erehtyy pulisemaan pahaan aikaan, ja sitten kuuluu "shh" ja eiköstä vaan vielä maskotti rupea voivottelemaan tyhmyyttään.
Kotimaisissa eliittikisoissa samaa virkaa ajaa Antti Ruuskanen, joka videotaululla sanoo, että "olokeepas vähän aekoo hiljempoo, vuan sitten suap huutoo".
Suomessa ei mielestäni tarvittaisi edes sellaista rautalankamallia, enkä oikein tiedä, ovatko espanjalaiset täällä pahimpia lähtöjen häiritsijöitä.
Yleensä telineihin kyyristymisen hetkellä lehtereiltä kajahtaa "kom igen, Johan", "come on, Michael" tai "allez Marc". Eniten näistä kummastuttaa ruotsalaisten moukkamaisuus.
Taidan tehdä piruuttani reissun Faluniin, Ruotsin mestaruuskilpailuihin viikkoa ennen Finnkampenia ja huutaa miesten satasen färdiga-hetkellä: "Housut putoo, Håkan!"

Olen yrittänyt mielessäni vertailla, millainen kaupunki Barcelona on verrattuna vuoteen 1992, jolloin kävin täällä viimeksi.
Ainakin Montjuic on huomattavasti väljempi paikka. Olympiakisoissa sen puistot ja polut täyttyivät iloisista ihmisistä, jotka olivat joko menossa jonnekin tai tulossa jostakin taikka sitten ihan vaan ilmapiiristä nauttimassa.
Montjuicilta laskeudutaan portaita pitkin Plaza Espanyolille eli kaupungin jonkinsorttiselle keskusaukiolle. Eipä sillä tänäänkään ollut kello 13:n tienoilla kuin muutama hassu ihminen ja yksi ainut taksi, jota korjattiin.
Toista oli viimeksi, mutta enpä pane pahakseni. Olympiahälinässä jouduin todistamaan lähietäisyydeltä niin monta varkaus- ja huijausyritystä, että minulle sopii tämä meininki selvästi paremmin.
Pahamaineiselle Ramblas-kävelykadulle en ole vielä ehtinyt, enkä taida edes yrittää, vaikka jostakin pitäisi tuliaisiksikin muuttua.
Eivät mahda vaimo ja lapset oikein tyytyä hemmetin hikiseen ja vielä enemmän väsyneeseen mieheen, joka sitä paitsi lähtee jo torstaiaamuna Kalevan kisoihin.

Kahta pukkaa - taas (pe 30.7.)

Olen ennenkin ennustanut keihäskarsinnan jälkeen arvokilpailuissa Suomelle kahta mitalia, mutta enpä ole omin silmin päässyt paikan päällä todistamaan veikkauksen onnistumista.
Pakkohan se on taas kerran uudistaa. Väitän julkisesti, että Tero Pitkämäki ja Teemu Wirkkala nähdään palkintopallilla.
Andreas Thorkildsenin taapertamiseen karsinnassa ei tarvitse uhrata kovin monta ajatusta, sillä lajinsa maailman parhaana hän osaa takuulla sovittaa askeleensa finaalissa niin, ettei ensimmäisillä kolmella kierroksella tule ylimääräisiä ongelmia.
Tuulikaan ei häntä järkytä, sillä sektorin keskelle suuntautuva perusheitto lentää säässä kuin säässä sen vaadittavan 86 - 88 metriä.
Pahin uhka on Saksan Matthias de Zordo, joka vänkää vasemmalla kädellään varmoja kahdeksankymppisiään. Itseluottamus on lisääntynyt kymmeniä prosentteja sekä EM-joukkuekilpailun voitosta että EM-karsinnan vakuuttavasta kolmannesta heitosta.
Latvian Ainars Kovals heitti niin tasaisen finaalisarjan, että hänetkin pitää laskea, mutta muita ei taida tarvita hirveästi pelätä.
Tshekin Petr Frydrychin toisen heiton sähläys jäi minulta näkemättä, koska samaan aikaan piti metsästää muiden urheilijoiden kommenteja. Tshekkikollegat valaisivat, että noin 82 metriin lentänyt, mutta uusittavaksi vadittu kaari vakuutti.
Se kertoi myös Frydrychille itselleen tärkeän viestin; selkä kestää taas, eikä hänen tarvitse miettiä sitä finaalissa.
Pitkämäki sanoi "puuduttaneensa" kyynärpääkipunsa parilla terävällä verryttelyheitolla, joten hänenkään ei kannata vammojaan liikaa pohtia.
Wirkkalan ei taida tarvita pohtia mitään ylimääräistä. Hän pystyi korjaamaan tekniikkaansa kesken karsinnan, ja se on todella hyvä merkki.
Teemu maksoi oppirahansa mitalistiehdokkaan asemasta vuosi sitten Berliinissä, ja täällä hänen kanttinsa kestää.

Eurooppalaisen yleisurheilun tasosta voi jo alkaa vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä.
Miellyttäviä yllätyksiäkin on siinä suhteessa tullut, ja niistä suurin taitaa olla naisten 100 metrin finaaliajat. Naiset painelivat porukalla alle 11,20:n.
Eipä ollut hassumpi myöskään miesten kolmiloikka, vaikka sitä katsellessa tulivat väkisin mieleen valokuvaaja Durandin luonnehdinnat Teddy Tamghon asenneongelmista. Hänellä näkyy olevan kova tarve esittää yleisölle taiteellisuuttaan.
Pitkillä matkoilla tasoa ovat nostaneet afrikkalaiset tai afrikkalaisperäiset lainat, joita maa jos toinenkin on ruvennut käyttämään erittäin runsaasti.
Ranskallahan heitä riittää, mutta olipa hienoa seurata ihan alkuperäisen ranskalaisen häikäisevää sooloa 50 kilometrin kävelyssä! Puolan Robert Korzeniowskikaan ei tainnut kertaakaan putsata pöytää noin murskaavalla esityksellä.
Bussissa naureskeltiin, kun itse kukin oli katsellut viidenkympin alkua telkkarista ennen stadionille lähtöä, mutta nopeastipa hymyt hyytyivät.
Se on sitä henkistä voimaa se, kun tietää kaiken olevan kunnossa. Aivan sama asia kuin Janne Holmenin maratonvoitossa kahdeksan vuotta sitten.

Uusia tähtiäkin on syttynyt. Christophe Lemaitrea tuskin saattoi enää siihen kategoriaan laskea, mutta satasen mestari Verena Sailer ja keihään yllätysykkönen Linda Stahl siihen menevät ilman muuta.
Stahl otti nopeasti Steffi Neriuksen paikan tämän lopetettua. Hän ja Sailer kelpaavat taatusti saksalaisille eri tavalla kuin DDR:n romahtamisen jälkeen huipulle  jääneet yhteisessä edustusasussa.
Kroatian kiekonheittäjä Sandra Perkovic on myös uusi, hermojensa lujuuden osoittanut tähti. Slovenian keihäsnaiselle Martina Ratej´lle tarjottiin samaa, mutta eipä onnistunut vielä.
Se ei Martinan uskollisia kannattajia haitannut. Illalla stadionin pihakuppilan edustalla haitari soi ja laulu raikasi, kun varmaankin Martinan kotikylästä tullut porukka nautti elämästä.
On täällä tullut vastaan myös Etelä-Pohjanmaan perinneasuisia suomalaisia, mutta jotenkin heillä näytti olevan vaisummat fiilikset. Voihan asia vielä muuttuakin.

Paras kiertää kaukaa (to 29.7.)

Hotelliltamme (jota tosin emme omista...) ei olisi kuin muutaman korttelin kävelymatka jalkapalloseura FC Barcelonan kotistadionille Nou Campille.
Jotka siellä ovat käyneet, ovat kertoneet, että rahaa palaa suunnilleen saman verran, kuin jos illastaisi pitkähkön kaavan mukaan.
Taidan jättää molemmat vaihtoehdot käyttämättä. Kun on viettänyt stadionilla, taksissa, bussissa ja infossa työpäivän aamuyhdeksän ja iltayhdentoista välillä, esimerksi mustekalatapaslautanen riittää vallan hyvin ennen muutamaksi tunniksi pään kallistamista.
Nou Campille en lähde senkään vuoksi, ettei kyseinen seura Zlataneineen ja muine ylipalkattuine primadonnineen kiinnosta pätkänkään vertaa. Ainut, jonka mielelläni näkisin vaikka omin silmin, olisi Lionel Messi, mutta eipä varmasti häntä siellä turisteille näyteltäisi. Liekö edes koko maassa. Maailmankatsomukselliset syyt estävät meikäläistä myös ostamasta FC Barcelonan varustesponsorin valmistamia fanituotteita.
Rahaa nyhdetään paitsi niillä, myös 35 euron sisäänpääsymaksuilla ja kaikenlaisilla lisähinnoilla esimerkiksi itsensä valokuvauttamisesta pukukopissa tai hierontapöydällä.
Kun kyseiselle urheilupyhätölle on jatkuvasti tuhansien ihmisten jono, ei tarvitse ihmetellä, mistä Barca repii tuohta pelaajakauppoihinsa.
Entä sitten, kun huonommat ajat alkavat sekä sille että espanjalaiselle jalkapalloilulle yleensä. Niin käy vääjäämättä jossakin vaiheessa.
Ihmeen vähän ne MM-kullan jälkimainingit jo nyt näkyvät kaupungilla.

Se kauounginosa, jossa majoitumme, vaikuttaa aika siistiltä ja suurkaupungin mittakaavassa jopa turvalliselta. Toisin on eräällä suomalaiskollegalla, joka hankki edullisen hotellin omatoimisesti eikä järjestäjien online-järjestelmällä.
Hän joutuu aina majapaikassaan käydessään väistelemään taskuvarkauden yrittäjiä sekä maailman vanhimmassa ammatissa yritystointa harjoittavia naisia.
Jälkimmäisen ammattikunnan edustaja oli lyöttäytynyt keskiviikkoiltana seuraaan ja kysynyt ystävältämme, minne matka, kävelläänkö yhtä matkaa ja tehtäiskö jotakin yhdessä.
Suomalainen maalaisjärki oli toiminut siinä tilanteessa viiltävästi. "Mikäpäs siinä, mutta paljonko sinulla on varaa maksaa siitä?" -kysymys oli loksauttanut senoritan suun ammolleen.
Järkytyksestä toivuttuaan hän oli sanonut saman kuin telkkarisarjojen poliisit kuulustelutilanteessa: "Minä teen kysymykset ja sinä vastaat!"
Kauppoja ei ollut syntynyt silläkään järjestelyllä.

Urheilullisesti tästä aamusta jäi päällimmäiseksi mieleen Eemeli Salomäen voltti onnistuneen hypyn jälkeen.
Eemelissä on ainesta todelliseksi kansansuosikiksi hänen välittömän luonteensa ansiosta. Hänen putoamisensa finaalista harmittaa, sillä kumminkin siinä tulee jonkinsorttinen yllätys.
Jonathan Åstrand on hieman toisella tapaa elämäntaiteilija kuin Eemeli, jolle sattui lapsena vaikka mitä. Eemeli esimerkiksi putosi rantapuusta päälleen veteen hakiessaan kiinni tarttunutta uistinta yläilmoista.
Eemeli on koheltanut perinteisemmillä tavoilla kuin Jonathan, joka vannoo enemmän nykyaikaisten kaupunkiharrastusten nimeen.
Harjoittelu ei ole ihan aina maistunut siinä määrin kuin olisi ehkä ollut syytä, mutta riittääpähän ainakin ruuvissa kiristämisen varaa.
Uskokaa pois, Suomella on erinomaisia menestyjäehdokkaita seuraavissa EM-kilpailuissa - vieläpä kotikentällä!

Tärkeät finaalipaikat (ke 28.7.)

Suomalaista naisyleisurheilua on sätitty tänä kesänä yhä kiihtyvällä vauhdilla, eikä päänsilittelyihin toki isompaa aihetta olekaan.
Sitäkin paremmalta tuntuu Minna Nikkasen ja Merja Korpelan puolesta. Kävi heille finaalissa miten hyvänsä, reissu voidaan jo nyt kuitata onnistuneeksi.
Nikkanen tarvitsi ponkaisua juniorilupauksesta aikuisten loppukilpailijaksi jo täällä. Onnistuminen antaa hänelle runsaasti itseluottamusta tulevaisuuteen; Euroopan ja saman tien maailman kärkitaso on täysin hänen tavoitettavissaan, vaikka tietysti ennätykseen pitäisi kaivaa useiden kymmenien senttien parannus muutaman vuoden sisällä.
Mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, Nikkanen voi olla jo Helsingin EM-kilpailuissa 2012 vakavasti menestystä tavoitteleva tähtiluokan urheilija. Täällä pistesija on mahdollinen, ja aina parempi, jos se heltiäisi Suomen ennätyksellä.

Korpela on heittänyt useissa suurkilpailuissa täysin tasonsa mukaisesti, vaikka hänet on leimattu ikuiseksi karsiutujaksi. Tämä saavutus voi antaa hänelle jo EM-finaalissa sellaista rentoutta, jolla SE-merkki siirretään uudelle kymmenmetriluvulle.
Ehkä Merja on joskus ollut paremmassa kunnossa kuin nyt, mutta hyviin heittoihin on pujahtanut yliyrittämistä, joka merkitsee niin herkässä lajissa kuin moukarinheitossa samaa kuin jos lekaan lisättäisiin painoa puoli kiloa.

Päätin pari päivää sitten, etten turhaan kirjoittele Barcelonan säästä, mutta pakko siihen on kajota.
Kuumuus tuntuu sittenkin hirmuiselta, koska siihen yhdistyy erittäin kostea hönkäys Välimereltä, vai mistä ikinä tulleekaan.
Pelkkä vilkaisu tämänpäiväisten aamukilpailujen tulosluetteloihin vahvistaa, etteivät olot todellakaan ole helpot minkäänmaalaisille. Eivät edes suomalaisille ja venäläisille, vaikka meitä ja heitä on siunattu tänä kesänä kaikkien aikojen helteillä.
Hyppylajien urheilijoita tällaisissa oloissa vaanii ekstrasuuri vaara. He yrittävät karistaa muutenkin kuivasta kehostaan viimeisetkin turhat grammat, jolloin lihaksiston energiataso uhkaa jäädä vajaaksi.
Osku Torro valitteli tiistain korkeuskarsinnassa, etteivät hänen jalkansa toimineet ollenkaan niin kuin hän olisi halunnut, ja se saattoi olla merkki juuri turhan kovasta dieetistä.
Koko huippu-urheilu on jatkuvaa veitsenterällä taiteilemista. Jossiteltavaa jää aina, mutta ehkä sittenkin parempi yrittää kunnolla kuin tehdä varman päälle. Aina silloin tällöin kova riskinotto kannattaa.

 

Looginen päätös (ti 27.7.)

Pari viikkoa sitten puhelimeni piippasi tekstiviestin merkiksi. Sen vähemmän törkyisen, mutta enemmän asialinjalla pysyvän iltapäivälehden toimittajakollega arveli, että Jukka Keskisalo saattaa hyvinkin jättää EM-Barcelonan väliin.
Vastasin, että ei kai sentään. Pelissä on aikamoinen kasa muun muassa SUL:n sponsorointieuroja.
Kun tänään tieto Keskisalon päätöksestä tuli, se oli jo paljon helpompi ymmärtää. Se oli loogista jatkoa hänen juoksuilleen Lappeenrannan ja Lapinlahden eliittikisoissa.

Viimeisen päälle ammattimies ei lähde puolikuntoisena radalle. Hän haluaa säilyttää ammattiylpeytensä ilman ylimääräisiä tahroja Euroopan mestarin kilpeensä.
Varmasti löytyy heitä, jotka pitävät Barcelonasta vetäytymistä pakoiluna tai vähintään merkkinä luonteen heikkoudesta.
Oikeasti kysymys on juuri päinvastaisesta luonteenpiirteestä: viiltävän analyyttisestä tilanteentajusta ja älystä tehdä oikeita johtopäätöksiä.
Terveys on niin tärkeä asia meille jokaiselle, ettei sen kanssa kannata leikkiä.
Vetäytyessään Keskisalo myös kiskaisee maton alta heiltä, jotka jo sorvailevat lampaan takapuolella kuvitettuja otsikoita ja kaivavat sanan "turisti" suppeasta sanavalikoimastaan.
Päätös ei varmasti ollut helppo, mutta eiköhän Keskisalo ole kovempiakin kokenut. Pekingin olympiakisoista poisjäänti kaksi vuotta sitten tuskin unohtuu häneltä koskaan.
Edessä ovat Daegun MM-kilpailut ja Lontoon olympiakisat. Niissä nähdään taas astetta tuhdimmassa liemessä keitetty estemestari.

Ensimmäisen kilpailupäivän aamukilpailujen perusteella pelko yleisökadosta on aivan aiheellinen. Meitä oli ehkä 200 ihmistä seuraamassa naisten kiekkokarsintaa.
Okei, päivä oli kuuma, ja ajankohta oli mahdollisimman epäsopiva tähän tarkoitukseen, mutta silti olen tottunut siihen, että arvokilpailuissa aina löytyy joku ryhmä, joka täyttää lehterit ja pitää asiaankuuluvaa meteliä.
Nyt eivät edes aina niin terhakkaat ruotsalaiset tehneet niin.
Jos oltaisiin keskisemmässä Euroopassa, voitaisiin lohduttautua sillä, että kyllähän moniotteluita tullaan katsomaan. Ikävä kyllä, katalonialaisiin ei sitäkään hulluutta saada sytyttettyä.
Kun tätä naputtelen, on alkuilta, eikä Montjuicilla vieläkään ole havaittavissa ihmeempää säpinää.
Muutama saksalaisturisti lampsi stadionille, mutta siinäpä melkein kaikki.
Ihan oikeasti: eurooppalainen yleisurheilu tarvitsee Helsingn ja Zürichin EM-kilpailuja. Kunnon tunnelmaa kehiin!
Pelkään pahoin, että täällä toive kaikuu kuuroille korville.

Kiinnostaako barcelonalaisia? (ma 26t.7.)

Etukäteen on paljon puhuttu, että EM-kilpailut näkyisivät Barcelonassa, mutta kaupungilla ne jäävät valitettavasti aika lailla muiden asioiden varjoon.
Siellä täällä näkyy oranssisia viirejä ja bussipysäkkien lisäkylttejä, mutta eipä juuri muuten.
Se on aina ongelma tämänkokoisissa metropoleissa, ja järjestäjät ovatkin kovasti huolissaan, saadaanko olympiastadionin 32000 katsojan tilaa yhtenäkään päivänä täyteen.
Espanjalaiset ovat tainneet saada kyllikseen makeaa menestystä jalkapalloilun MM-kullasta ja Alberto Contadorin Tour de Francen voitosta. Heitä ei isommin hetkauta, vaikka Marta Dominguez veisi 3000 metrin esteiden kirkkaimman mitalin ME-ajalla, mihin hän ei kylläkään pysty.
Yleisurheilukulttuuri on sittenkin tässä maassa aika ohutta. Niin mahdottomalta kuin se tuntuukin, Daniel Plazan 20 kilometrin kävelyvoitto näissä maisemissa 18 vuotta sitten oli Espanjan ensimmäinen yleisurheilun olympiakulta.
Stadion on muuttunut aika paljon niistä ajoista, paitsi että edelleen se näyttää ulospäin samanlaiselta, hyvin vaikealta härveliltä. Siniset radat näyttävät jotenkin pienentäneen stadionia, vaikka tietysti niin ei ole käynyt.
En kylläkään ymmärrä katsomokapasiteetin pienuutta. Eikö olympiakisoissa ollut vielä kuppi-istuimia lehtereillä, vai tehtiinkö silloin tilapäisiä lisäkatsomoita. Täytynee selvittää sekin.

Suomessahan on ollut viime viikot niin kuumaa, ettei tällainen 28 - 30 asteen helle tunnu yhtään miltään, mutta sää voi vielä nousta jonkinsorttiseksi puhenaiheeksi ainakin median keskuudessa.
Pressikatsomoa ei ole kokonaan katetu, mikä tarkoittaa sitä, että aamupäivisin aurinko paahtaa suoraan silmiin, ja jos sateen nostaa, vitsit ovat vähissä.
Jossakin vaiheessa tänne ennustettiin ensi lauantai-illaksi ukkosmyrskyä ryyditettynä 10 sekuntimetrin tuulella. Sepäs olisikin mielenkiintoista, koska miesten keihäsfinaali heitetään juuri lauantaina.
No, nyt on sekin prognoosi muutunut, ja hyvä niin. Enimmäkseen näyttäisi aurinko paistavan, mutta torstaina iltapäivällä voipi ukkostellakin. Se on sen ajan murhe.

Ranskalainen valokuvaajamme Jean-Pierre Durand ilmaisi juuri voimakkaan tuohtumuksensa maansa päättäjiin, varsinkin presidentti Nicolas Sarkozyyn.
"Ennen kun kerroin asuvani Ranskassa ja Pariisissa, kaikki ilmaisivat ihastuksensa. Nyt he eivät voisi vähempää välittää", Durand tuhisi.
"Missä tahansa oikeassa demokratiassa Sarkozy erottettaisiin. Miten selität pikkupojalle, ettei kenenkään polkupyörää saa varastaa?", hän jatkoi.
Osansa J-P:n purkauksesta sai myös Ranskan kolmiloikkaajatähti Teddy Tamgho:
"Tamgholla voi olla reisivamma, mutta enemmän hänellä on vikaa päässään. Hän oli juuri kolme päivää täysin teillä tietymättömillä; edes hänen valmentajansa ei kuullut hänestä mitään. Tamghon kaikki lahjakkuus on keskittynyt hänen jalkoihinsa", kuoma väitti.
Kun meille täällä kuvaava Mika Kanerva vertasi Tamghoa Matti Nykäseen, Durand tunnisti välittömästi yhtäläisyyden.

 

Paikalla ollaan! (su 25.7.)

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla...ja niin poispäin, mutta menköön nyt näin matkustuspäivän kunniaksi. Matkustus meni oikein hyvin, kiitos kysymystä sen jälkeen, kun tamperelaisesta ukonilmasta selvittiin joskus ennen kukonlaulua.

Osallistun kuudensiin yleisurheilun EM-kilpailuihini toimittajana.
Splitissä 1990 olin 26-vuotias nulikka - tai pikemminkin reissutapoja opetteleva maalaispoika. Minulle tuli täytenä yllätyksenä muun muassa se, että Kroatiassa puhelinpistokkeet ovat erilaiset kuin Suomessa. Jotta olisin saanut tietokoneeni modeemin toimimaan, töpseli piti tietenkin käydä vaihdattamassa. Onneksi osui saksantaitoinen asiakaspalvelija kohdalle!
Jugoslavia natisi pahemman kerran liitoksissaan, ja yleinen tunnelma oli räjähdysherkkä. DDR veteli aivan viimeisiään, mutta sen valtionkoneiston mannekiinit tekivät vielä hirmuisia tuloksia naisten lajeissa. Päivi Alafrantti voitti Euroopan mestaruuden, eivätkä palloilusokeat kollegat vieläkään ole antaneet anteeksi hänen valintaansa vuoden urheilijaksi. "Yhden heiton ihmeen" tilastoja he eivät vaivaudu tietenkään tutkimaan.

Helsingissä 1994 tuskailin ärhäkän hammastulehduksen kanssa. Hellettä oli pitänyt noin kuukauden, ja olin mennyt ensimmäisen kerran naimisiin.
Urheiluun paneutuminen jäi jotenkin puolittaiseksi, mutta muistan aina, miten Vallu Kononen oksenteli viidenkympin kävelyssä juuri kohdallani.
Minua oksettivati numerolappuihin painetut EU:n tunnukset. Olin silloin vankasti sitä mieltä, ettei Suomen pitäisi liittyä EU:hun, ja tuo tunne on vain voimistunut. Silloin Suomessa oli vielä elävä maaseutu, ja ihmiset oikeasti saivat ajatella asioista vapaasti.

Budapestissa 1998 havaitsin Unkarin elävän vielä sosialismin krapulassa. Yksinkertaisimpiakin asioita piti toimittaa todella monen lappuluukun kautta, ja kaupungin ilma haisi. Neuvostosotilaiden patsaatkin seisoivat yhä jalustoillaan Nep-stadionin pihalla. Kuusi vuotta myöhemmin ne oli laskettu jo maahan.
Urheilusta jäi mieleeni "varmojen" mitalistien, Arsi Harjun ja Aki Parviaisen yhdeksännet sijat. Heidänkin piti se oppikoulu käydä.

Münchenissä 2002 tunsin olevani henkisesti kotonani. Pääsin vihdoin stadionille, jonka tapahtumat 30 vuotta aiemmin olivat sytyttäneet minussa kyteneen urheiluhulluuden ilmiliekkeihin. Sain käydä 28 vuotta kannattamani jalkapalloseuran fanikaupassa ja ostaa Oliver Kahnin kuvalla varustetun paidan sekä kolmevuotiaalle pojalleni ja vuotta nuoremmalle tyttärellenikin jotain.
Urheilumuistotkin nivoutuvat yhteen vuoden 1972 kultajuhlien kanssa. Valitsin koko maratonin seuraamisen sen sijaan, että olisin mennyt Suomen joukkueen viimeiseen infoon. Näin Janne Holmenin karkumatkan sateessa alusta saakka.

Göteborgissa 2006 viihdyin myös loistavasti, koska olin jo vuoden 1995 MM-kilpailuissa havainnut sen olevan hengeltään paljon mannermaalaisemman kuin Tukholma, josta ole ikinä pitänyt. Slottskogsin mäkisillä teillä aamulenkit maistuivat, mutta mieltäni askarrutti yksi asia: miten poikani ensimmäinen koulupäivä sujuisi paluumaanantaina?
Jukka Keskisalon lentävä kiri ja kaksi muutakin mitalia nostivat reissun urheilullisen annin reilusti plussalle, vaikka kärjen kapeus iski tajuntaan voimakkaasti. Jan Zeleznyn jäähyväiset arvokilpailuille jäivät myös mieleen.

Maailma on muuttunut aivan valtavasti näinä 20 vuosikymmenenä, jotka olen tässä ammatissa toiminut.
Työnteko arvokilpailuissa on tullut erittäin paljon helpommaksi, sillä nyt sekä kuvien että juttujen lähettämiseen riittää internet-yhteys. Lankaakaan ei siihen välttämättä tarvita.
Ei ole virallisesti länsi- ja itäblokkia, mutta totta kai ne henkisesti ovat aistittavissa. Eivät venäläiset, ukrainalaiset ja valkovenäläiset vieläkään noin vaan haastateltavissa ole, ainakaan englanniksi.
Eurooppa on hyvin monella tapaa värikkäämpi maanosa, mutta juuri, kun kansalliset ominaispiirteet ovat taas päässeet jyrän alta kukalle, kaikkea yritetään ahtaa samaan muottiin. Ajatuksiakin.
Ainut myönteinen asia, jonka EU:sta keksin, on rahanvaihdon käyminen tarpeettomaksi tälle reissulle.

Barcelonassa olen vasta toista kertaa työkeikalla.
Ensimmäinen osui kesän 1992 olympiakisoihin, joissa olin nuorin akkreditoitu suomalaistoimittaja. Täytin heinäkuun 26. päivänä 28 vuotta.
Muistan tästä kaupungista montakin asiaa, mutta ehkä parhaiten jatkuvan taskuvarkaiden pelon.
Pitää vissiin yrittää olla mahdollisimman yrmyn näköinen, ja vuosien höyläämät uurteet kasvoillani lienevät siinä avuksi.
Urheilullisesti odotan uusia onnistujia, uusia mestareita ja iloisia suomalaisyllätyksiä.
Tai viimeksimainittuja ainakin toivon.
Minua myös kiinnostaa tarkkailla, miten Espanjan voittama jalkapalloilun maailmanmestaruus näkyy ja tuntuu tässä jalkapallohullussa kaupungissa.

Barcelonassa sunnuntaina 25.7.2010 kello 16.55 kotimaan aikaa, lämpötilan huidellessa suunnilleen samoissa lukemissa kuin viimeksi kuluneen kuukauden ajan Suomessa
Antti-Pekka Sonninen, päätoimittaja Yleisurheilun Kuvalehti