Parasta kesässä

Olipa kesän toistaiseksi mukavin viikonloppu!
Enkä nyt tarkoita sitä, että kauan odotettu Suomen Kansallisoppperan kausiohjelmiston esittely kopsahti vihdoin postiluukkuun. Yhtä pyytämättä ja tilaamatta, kuten aina ennenkin...
Kun oli höyrynnyt lähes taukoamatta yleisurheilun parissa kesäkuun puolivälin tienoilta saakka ja rähjääntynyt, välillä suorastaan rötvääntynytkin, reissussa, kotikentällä pidetyt SM-kilpailut tulivat enemmän kuin tarpeeseen.
Huomasin jo puhtaasti freelancerina urheilua toimittaessani viihtyväni tavattoman hyvin nimenomaan eri ikäluokkien SM-kilpailuissa. Muutama vuosi jäi välistä pois, mutta nyt olen taas löytänyt niiden ilon.
Jo kevättalvinen Kuopion-keikka SM-halleissa piristi mieltä kovasti, mutta tietysti aurinkoisen taivaan alla Ratinassa, Suomen ylivoimaisesti toimivimmassa ja viihtyisimmässä yleisurheilupyhätössä, oli vielä astetta hauskempi työskennellä.

Miksikö? Siksi, että etukäteen tunsin vain ihan muutaman 16- ja 17-vuotiaiden kärkiurheilijoistakin. Heräsi spontaani, suorastaan lapsenomainen uteliaisuus ottaa selvää, millaisia tarinoita näiden ikäluokkien mestareilla on voittohetkinään kerrottavanaan.
Löytyihän niitä, vaikka millaisia.
Pari - kolme mestaria urheili 38 asteen kuumeessa, koska eivät halunneet heittää vuoden työtä hukkaan.
Yksi juoksi vuoden kahdeksannen SM-kultansa vatsalihas aika pahasti kipeänä.
Yksi on siirtynyt keihäänheittoon melkein suoraan hiihtoladulta, eikä häntä valmenna kukaan.
Mestari löytyi sellaisestakin maan kolkasta, jonne kaikkien aikojen helteet eivät ole yltäneet.
Parikin urhoollista huilasi kävelyvoittonsa jälkeen muutaman tunnin ennen kuin lähti estejuoksuun.
Yksi juoksi kesken voittamansa kolmiloikkakilpaa satasen alkueriin - vain ottaakseen aavistuslähdön.
Oli kaksosia mitaleilla, vaikka millaista kampausta, Kiroileva Siili -paitaa palkintopallilla, napakoruja jos jonkinlaisia.
Ratina sykki nuorta elämännälkää ja urheilemisen iloa, kuten toimittaja Juha Aaltosen näppäämässä kuvassamme, jossa 17-vuotiaat seiväsnaiset Veera Väkeväinen, Juanita Kananen ja Emmi Manninen juhlivat mitaleitaan Ratinan vesihaudassa.

Pettymyksiltäkään ei vältytty, mutta sehän kuuluu elämään.
Harmituksen kyyneleet itkettiin joko kilpakumppanin, valmentajan tai vanhemman olkapäätä vasten.
Kilpailupäivät olivat pitkiä, hikisiä ja raskaita, mutta äärimmäisen antoisia tällaiselle keski-ikäiselle urheilujäärällekin.
Vaistosin, että muu toimitsijakaarti tunsi kanssani samoin. Oltiin urheilun alkulähteillä.
Niin, ja tuloksiakin tehtiin. Yksi Suomen ennätys ja hirmuinen määrä kuuluttajien sanoin "uusia, upeita, ikiomia, henkilökohtaisia ennätyksiä".
Taas olisi suomen oppitunnin paikka...

Sunnuntaiaamuna yhden paikkeilla viereeni laskeutui makuulle rättiväsynyt, mutta tyytyväinen vaimo.
Oli käynyt juoksemassa Helsinki City Marathonin kilpailun historian todennäköisesti raskaimmassa säässä ja päässyt sen läpi. Muuta tavoitetta hänellä ei ollutkaan.
Aamulla kehui järjestelyitä ja yleistä ilmapiiriä. Suomalaisten maratontapahtumien lippulaiva elää ja voi erittäin hyvin, mutta kovin laadukkaittapa nuo alkavat olla kaikki muutkin vähänkin isommat juoksutapahtumat tässä maassa.
Niillä on muutakin merkitystä kuin hullujen numerojärjestykseen laittaminen. Ne liikuttavat yhteensä kymmeniätuhansia kansalaisia tavoitteellisesti pitkin vuotta.
Pystyykö esimerkiksi jääkiekkoilun SM-liiga, mikään rock-festivaali tai Savonlinnan oopperajuhlat samaan?
Ja nämä Junttilan juhlaviikot sen kuin jatkuvat Joensuun Vattenfall Eliittikisoilla ja Suomi - Ruotsi -maaottelulla!
Lähdenkin tästä siirtämään sen oopperan kausiesitteen suureen harmaaseen muovilaatikkoon yhdessä muiden mainoslärpäkkeiden kanssa.

Tampereella vaihteeksi säältään normaalina maanantaina 16. elokuuta 2010 kello 12.52
Antti-Pekka Sonninen
Päätoimittaja, Yleisurheilun Kuvalehti