Parem elu

Kekkosen aikana Leningrad oli suomalaisille lähempänä kuin Tallinna. Kun lopulta kävin Tallinnassa ensimmäisen kerran keväällä 1994 ihmettelin, miten niin lähellä Suomea sijaitseva vanha kaupunki on voinut vuosikymmenet tuntua niin saavuttamattomalta ja kaukaiselta.
Rakastuin välittömästi Tallinnan vanhaan kaupunkiin. Kun kerran olin käynyt, vierailin alkuvuosina Tallinnassa vähintään pari kertaa vuodessa.
Samaan aikaan olen hakenut uutta motivaatiota lenkkeilyyn tutkimalla kansainvälistä juoksukalenteria. Jotenkin lenkille lähtö on helpompaa, kun laskee paljonko seuraavan maratonprojektin lentoihin, hotelliyöpymisiin ja osanottomaksuun on mennyt rahaa. Eripituisia juoksuja on tullut kumppanin kanssa kierrettyä ympäri Eurooppaa, mutta vasta 2010 Tallinna valikoitui juoksuturismimme kohteeksi.
Tallinnan katuja ja Piritan polkuja olen ehtinyt puolentoista vuosikymmenen vierailulla sahata jo hyvän matkaa. Ajatus Tallinnan maratonistakin on siis kiehtonut, mutta vielä pari vuotta sitten tapahtuma peruttiin, kun kaupunginhallitus ei katsonut tarpeelliseksi myöntää lupaa juoksun järjestämiseen.
Keväällä 2010 alkoi näyttää siltä, että maraton toteutuu. Katselin reittikarttaa ja kuolasin: näin tasaista ja nopeaa reittiä saa hakea. Lisäksi reitti kulki siinä määrin tutuissa maisemissa, että se alkoi tuntua jopa kotikenttäedulta.
Lopulta maratonpäivä tuli ja meni. Sekä minä että elämänkumppanini lähdimme juoksuun raihnaisina, mutta omalla kohdallani maaliintulo Vapauden aukiolla kaikkien aikojen surkeimmalla ajallakin oli täyttymys.

Vuosi 2011 oli minulle polviremontin ja levon aikaa. Tällä kertaa lähdin Tallinnaan pelkäksi kannustajaksi. Täysturistin roolissa oli mahtavaa todistaa Viron oloihin nähden suorastaan massiivista juoksujuhlaa. Kahden päivän aikana Tallinnan maratonille ja sen oheistapahtumiin osallistui yhteensä lähes 18000 osanottajaa.
Reitin varrella totesin, että puolimaratonin ja maratonin osanottajien valtava enemmistö oli virolaisia. Suomalaisia joukossa näkyi harvakseltaan, mitä voi hiukan ihmetelläkin. Lauttasataman läheisissä alkoholipuodeissa kun suomalaisia tuntuu parveilevan tungokseen asti.
Jonkinlaisen vaikutuksen teki sekin, että kymmenen kilometrin juoksu ja sauvakävely (kepikönd) keräsivät valtavan osanottajajoukon. Tuntui, että kaikki paikalliset halusivat olla mukana tavalla tai toisella.
Maratonin kärjen ehtiessä Vapauden aukiolle urheilujuhla huipentui. Kenialaiset Julius Muriuki ja Isaack Kosgei rynnistivät loppusuoralle peräkanaa. Muriuki saatiin voittajaksi reittiennätysajalla 2.12.56. Kosgei hävisi askeleen, mutta sai saman ajan.
Tallinnassa kilpailtiin myös Viron mestaruuksista. Kaupo Sasminin 2.28.25 ja Leila Luikin 2.52.05 voittoaikoina eivät häpeä elokuisen SM-maratonin tulosten rinnalla.

Mikä Tallinnan juoksujuhlasta kuitenkin päällimmäiseksi jäi muistoon, oli tunne siitä, että eteläinen heimoveljemme on kirinyt parissa vuosikymmenessä valtavasti kiinni sitä kuilua, joka on ollut meidän ja muinaisen neuvosto-Eestin välissä.
Positiivinen yrittämisen ja eteenpäin menon meininki tuntuu kaikkialla. Hävinneet ovat vanhaa puna-armeijan rihkamaa kaupittelevat "bisnesmiehet" ja itseään tyrkyttävät "oppaat". Nyt tuntuu siltä, että kipeänkin murroksen kautta ainakin osalla on nyt parem elu, parempi elämä.
En ole niin sinisilmäinen, että sulkisin silmäni Viron kovaosaisten ongelmilta. Silti ajattelen, että maassa, jossa niinkin monilla kansalaisilla on voimia osallistua vaativaan juoksutapahtumaan ja nauttia siitä, kaikki ei voi olla ihan pielessäkään.
Ja toki virolaisilla on muitakin näyttöjä urheiluosaamisestaan. Juniorien EM-kilpailujen isännyys, menestys sekä 22- että 19-vuotiaitten ikäluokissa ja vaikkapa viimeksi eteneminen EM-jatkokarsintaan jalkapalloilussa kertovat jotakin maan urheilukulttuurista.
Tähän asti olen hakenut juoksutapahtumia kotimaan ohella etupäässä Ruotsista ja Saksasta. Nyt tuntuu siltä, että Virossa voisi piipahtaa useamminkin mieluummin juoksemassa kuin juomassa.

Turussa 18.11.2011 Timo Kujanpää, Turun Sanomien toimittaja