Urheilukirja

Mihinkään ei voi enää luottaa.
Vanhoina hyvinä aikoina matkatietokoneen voi ottaa Tampereelta Helsinkiin junalla tehdylle työreissulle lähinnä koristeeksi.
Sillä saattoi korkeintaan kirjoitella jotain tai pelata pasianssia niin pitkään, kunnes akku simahti. Eli pisimmillään kolmisen varttia.
Keskiviikkona piti piipahtaa Hesassa, jonne Euroopan yleisurheiluliiton ylimmän suoritusportaan olivat kokoontuneet kokoustamaan Helsingin EM-järjestäjien kanssa.
Monenlaista ihan mitättömältä tuntuvaa pikkuasiaahan siinä käsiteltiin isommissa ja pienemmissä ryhmissä. Olin paikalla murto-osan kokouksen ajasta, mutta meikäläisen työpaikkahan eeämmien aikana sijaitseekin "maan alla".
No ei sentään, mutta pihalla kumminkin, nimittäin mixed zonella eli haastattelualueella, joka iltaisin pahimpina ruuhka-aikoina on nimensä mukaisesti sekava.
Yllätys oli melkoinen, kun junan internet-verkko toimi lähes ongelmitta, Joten mennessä ehdin viimeistellä ensi viikolla ilmestyvän tämän vuoden ykkösnumeron ja tullessa oikolukaista valmiiksi taitetut sivut.
Onko VR nyt ihan tosissaan herännyt palvelemaan asiakkaitaan? Enpä tiedä, sillä suuntaansa 30,99 euron hintainen matkalippu on minusta hemmetin suolainen.
Ihan varmasti kävisin omalla autollani Ts...Stadissa kahta kopeekkaa vaille 72 eurostoliiton ruplalla, ja nisukahveetkin hörppäisin siihen hintaan.

Jos valjastaisin Focukseni pääkaupunkireissua varten, etätyöskentely rajoittuisi korkeintaan muutaman puhelun soittamiseen, ja muistiinpanot jäisivät tekemättä.
Nyt minulle jäi vielä kummallakin siivulla aikaa vilkaista, millainen opus kovasti kehutun kirjailija Tuomas Kyrön Urheilukirja on.
Tunnistan kyllä Kyrön monella tapaa hengenheimolaisekseni. Urheiluhulluus on näköjään iskenyt häneen ihan samoilla vuosilla kuin minuunkin, jollei jopa hieman aiemmin.
Hänellä on urheiluun liittyviä kuusivuotiaan pojan muistikuvia.
Oma ensimmäinen, tosin hyvin hämärä, kuvani on se, että kun näytin vanhimmalle siskolleni Aku Ankkaa, hän käski odottamaan, koska kuunteli radiosta Helsingin EM-kymppiä 10. elokuuta 1971. Olin silloin 7 vuoden ja 15 päivän ikäinen.
Mutta samalla tämä tauti näkyy moukaroineen Kyröä kuin meikäläistäkin. Jossain määrin hän sairastaa sitä vakavammin kuin meikäläinen, jolle ei enää mikä tahansa kelpaakaan.
No, sen verran nuorempi (syntynyt 1974) hän on, että kunhan neliviitoseksi ehtii, osa poikamaisesta hassuttelunhalusta rapisee kyllä.

Urheilukirjasta löytyy pino asia- ja kielivirheitä.
Kyrö puhuu Jiri Libasta, väittää Juha Väätäisen valmentaneen Sari Essayahin Euroopan mestariksi vuonna 1994 ynnä muuta.
No, noitahan sattuu, ja niiden vastapainoksi Kyrö marssituttaa sivuilleen hengastyttävän määrän paikkaansa pitävää faktaa, jota ei vanha kehnokaan olisi löytänyt, jollei itse olisi asioita tunteella elänyt.
Kyrö kirjoittaa jalkapallosta, vaikka kyse on jalkapalloilusta, käyttää pistettä desimaalipilkun paikalla ja sijoittaa Holmenkollenin ensimmäisen een päälle heittomerkin, lässyttää kisasta vaikka kyse on kilpailusta, uskottelee, että nyrkkeilyottelun voisi hävitä 13 - 3 ja jättää kiusallisen usein alistus- ja rinnastuskonjunktiot sivulauseiden alusta pois jne...
Niin no, kieli- ja varsinkin tyyliopillinen pilkunviilaus kuuluvat mieliharrastuksiini. Liiallisuuksiin menee varsin usein.

Mutta kyllä minä, perskules vieköön, nostan hattua sällille, joka kehtaa tunnustaa näin suuren rakkautensa urheiluun, vaikka hänet luetaankin kuuluvaksi maamme harvahkoon intelligentsiaan!
Kyrö uskaltaa sanoa suoraan, että hänen mielestään Neuvostoliitto ja sen umpitympeä jääkiekkomaajoukkue olivat hirviöitä.
Hän ymmärtää Juha Miedon suuruuden samalla tavalla kuin meikäläinenkin, vaikkakin unohtaa kehua Thomas Wassbergia.
En voisi kuvitellakaan esimerkiksi itseään puolijumalana pitävää Jari Tervoa laskeutumaan tällä tavalla pikkupoikamaisesti rahvaan pariin.
Kirjoittamaan polveilevaa tajunnanvirtaa ujuttamatta joka väliin jotain tavallista, valkoista, kepulaista ja heteroa luterilaismiestä solvaavaa piikkiä.
Nostan hattua myös sille, että Kyrö tunnustaa, mitä jääkiekkoseuraa hän kannattaa.
Teen niin itsekin piittaamatta rahtuakaan "puolueettomiksi" julistautuvista kollegoista, joiden teoissa ja puheissa paikallisvastustajan viiksikarvat sen kuin väpättävät.

En tietysti ehtinyt lukea Urheilukirjaa sanasta sanaan. Pakko oli harppoa esimerkiksi moottoriurheiluosuuden yli. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.
Onneksi silmiin sattui tämä kohta:
"Talvella 2008 tunsin Kaakkois-Aasiassa suurta toiseutta, koti-ikävää, podin krapulaa (jokin sana tuosta puuttuu...), mutta päästessäni paikalliseen jäähalliin, kaikki parani. Olin kotona. Kiekkojen mustaamat pleksit, zamboni, juniorijoukkue luistelemassa viivoja häkkikypärissään. Olin paikassa, joka on ihan sama Tampereella, Jämsässä, Edmontonissa ja Soulissa."
Juuri siltä minusta tuntuu yleisurheilukentillä ja -stadioneilla ympäri maailman.
Muistan elävästi Pekingin olympiakisat ja sen, miten armoton potutukseni helpottui heti, kun astuin Linnunpesän sisään ja alkoi yhtä nopeasti poistuttuani sieltä.
Ero Urheilukirjan ja Miika Nousiaisen yhtä paljon kehutun Maaninkavaaran välillä on hirmuinen.
Maaninkavaara jäi minulta 40 sivun jälkeen kesken, koska mielestäni siinä ei ollut ymmärretty yhtään mitään.

Helsingin-keikan jälkeen tähtäsin mitalisijoille. Työnnyin Linnainmaan City-marketin äänestyspaikalle tänä aamuna kello 9.00.30, mutta päädyin viidenneksi.
Pohdin edelleni ehtineiden habitusta ja laskeskelin, että kun olin piirtänyt lippuun oman kuutoseni, Suomen Palloliiton puheenjohtaja johti äänin 4 - 1.