Baltian Pariisissa

Allekirjoittaneen pääsiäinen meni, kuten pari edellistäkin, juniorikiekkoilun merkeissä.
Tällä kertaa ei oltu liikkeellä Vierumäellä eikä Tampereen jäähalleissa, vaan Latvian pääkaupungissa Riiassa. Olipa mielenkiintoinen reissu!
Mestari Junnu Vainio lauloi, että ei ole Kööpenhamina kuin ennen, ja samaa voin nyt sanoa Riiasta.
Junnulla oli selvä mielipide asiasta. Vaikka rahaa oli tehty, ja vähän töitäkin, Köpiksen sykkeeseen ei enää aikamiehenä päässyt samalla tavalla kuin nuorena kollina.
Vaikka hän tunnusti asian, sormi osoitti kuitenkin myös kaupunkia, jonka henki oli muuttunut.
Niin oli muuttunut Riiankin henki, mutta en oikein tiedä, parempaan vaiko huonompaan suuntaan.

Edellinen ja tätä ennen ainut visiittini Riikaan oli heinäkuulta 1999, jolloin nyt kaukalossa nujunnut liki 180-senttinen jullikka oli vajaan kahden kuukauden ikäinen nyytti.
Silloin siellä pidettiin yleisurheilun junioreiden Euroopan mestaruuskilpailut, ja Suomelle satoi mitaleita niin julmettu määrä, että kumma kun Tallink suostui niin raskaan lastin kuskaamaan Suomenlahden yli.
Parasta, että nappaan kirjahyllystä Yleisurheilu 99 -vuosikirjan ja lunttaan suosiolla:
Olli-Pekka Karjalaiselle moukarin kultaa. O-P haki mitalin kaikista nuorten sarjojen arvokilpailuistaan, mutta aikuisissa on natsannut vain kerran: EM-Göteborgin hopeaa 2006. Vielä on useita tilaisuuksia edessä, jos vain selkä kestää.
Aki Heikkinen, kymmenottelun kultaa. Aki kävi seuraavana kesänä olympiakisat, mutta sitten alkoi alamäki. Ottiko nuori mies itsestään liian paljon irti liian varhain? Voitto heltisi 424 pisteen erolla.
Jaakko Ojaniemi, kymmenottelun pronssia. Kolme vuotta myöhemmin Jaakko haki Münchenistä miesten EM-viitossijan, ja kaikki uskoivat tien tähtiin olevan suorahkon. Ei ollut, vaan vammat astuivat kuvaan, mutta edelleen Jaska jaksaa yrittää.
Teijo Kööpikkä, kuulan pronssia. Teijo tuumasi, jotta ottaako ja nakkaako kupariplootunsa Daugavaan, mutta malttoi onneksi mielensä. En muista tarkkaan, mitä vaivoja hänelle tuli, mutta ura loppui kuitenkin hyvin varhain. Lentopalloa Teijo taisi pelata pidempään.

Johanna Manninen, 100, 200 ja 4x100 metrin hopeaa. Johannakin vuoli hurjan määrän nuorten mitaleja ja juoksi MM-Edmontonissa kummankin pikamatkan välierissä 2001. Sitten alkoi vammakierre, joka lopulta päätti hänen uransa. No, eipä samoilla matkoilla Riiassa kolme kultaa napannut Saksan Sina Schielkekään kauaa hohtanut.
Manuela Bosco, 4x100 metrin hopeaa ja 100 metrin aitojen pronssia. En ole vielä lukenut Manuelan, nykyisen näyttelijän, kirjaa. Potentiaalista kertokoon oman tarinansa se, että aitafinaalissa Manua kaksi pykälää alempaa löytyy muuan Susanna Kallur.
Katja Salivaara, 4x100 metrin hopeaa. Katjasta tuli naisten maajoukkuesprintteri vuosikymmeneksi. Nyt, piikkarit naulaan pantuaan, Katja uurastaa EM-kilpailujen hermokeskuksessa.
Heidi Hannula, 4x100 metrin hopeaa. Heidi palasi pahan selkävamman jälkeen vielä EM-hallifinalistiksi, mutta sitten hehku hiipui. Potentiaalia jäi käyttämättä yhtä lailla kuin Johannalla ja Manuelallakin.
Sini Pöyry, moukarin hopeaa. Sinin junioriura oli lähes kopio Karjalaisen vastaavasta, mutta täysosuma jäi puuttumaan. Työ ja perhe-elämä veivät moukarinheitosta voiton 2000-luvun puolivälissä, mutta edelleen Sini, nykyisin Latvala on häkissä mukana.
Merja Korpela, moukarin pronssia. Tätä pidettiin yllätysmitalina, kuten pidettiin EM-Barcelonan kahdeksatta sijaa toissa vuonna. Harva olisi Riiassa uskonut, että vielä huhtikuussa 2012 suomalaisnaiselta on 70 metrin raja jäänyt tavoittamatta. Merjan sen vielä tekee, uskokaa pois.

Keitäs muita siellä oli urheilemassa?
Ai niin, muuan Jukka Keskisalo esteiden seiskasijalla...!
Ei kohtalo ole Jukkaakaan ihan silkkihanskoilla kohdellut, mutta muistattekos, kuka sijoittui satasella seiskaksi ja pika-aidoissa viidenneksi? Ville Vakkuri.
Sanna Saarman seitsenotteli neloseksi ja Niina Kelo kympiksi. Kiekkoa Niina heitti seiskasijan edestä. Seuraavana vuonna Sanna raapi Santiagosta junioreiden MM-pronssin.
Entäs ulkomaan elävistä? Rutger Smith vei kuula- ja kiekkokullan Hollantiin ja on napsinut arvomitaleita miehissäkin kummastakin lajista.
Venäjän Juri Borzakovski kiri 800 metrin kultaan, kuten Ateenan olympiafinaalissakin viisi kesää myöhemmin.
Christian Olsson vei korkeuskullan Ruotsiin, ja Ranskan Leslie Djhone voitti pituuden. Mielenkiintoista, sillä Olsson on voittanut kolmiloikasta kaiken mahdollisen, ja Djhone on juossut 400 metrillä EM-mitaleja niin sisällä kuin ulkona sekä pitkässä viestissä MM- ja EM-kullat!
Naisten vitosen hopeamitalisti Elvan Can on juossut naisten ME:n, pari olympiahopeaa ja EM-mitaleita niin radalta kuin maastosta.
Naisten seipään viidenneksi päätyi Venäjän Jelena Isinbajeva häthätää 17 vuotta täyttäneenä...
Kuulaa hallitsi valkovenäläinen Nadzheja Ostaptshuk, joka maskuliinisesta ulkomuodosta veisteltiin niin hyvän kuin huononkin huumorin rajojen sisäpuolella.

Silloin 13 vuotta sitten avajaiset pidettiin vanhan kaupungin torilla, ja sain kunnian kantaa niissä Suomen lippua, koska kuuluin joukkueeseemme tiedottajan ominaisuudessa.
Töitä piisasi, kuten edelle naputtelemastani litaniasta voitte päätellä.
Joukkeemme majoitettiin Hotelli Rigaan, noin 30-kerroksiseen torniin, jonka hissit eivät kestäneet. Siitä seurasi monta tragikoomista tilannetta.
Nyt asustelin samaisen torin toisella laidalla Old Riga Palacessa. Hotel Rigalla oli nyt ihan uusi nimi - taisi olla Radisson SAS jotakin.
Jullikan aamupelit alkoivat kello seitsemän kieppeissä, ja niiden jälkeen, kuten iltapelien päällekin, jäi mukavasti aikaa käppäillä hienossa keskustassa.
Tuomiokirkon seinässä lukee, että sen remontti valmistui nimenomaan vuonna 1999. Kun tarkemmin muistan, taisi olla valmis jo niissä avajaisissa.
Vanha kaupunki on kaunis, mutta hieman pelottava. Mistään ei tosin hypännyt eteeni tekomiliisejä suojelurahoja vaatimaan, enkä ainakaan huomannut taskuvarkauden yrityksiä.
Pysyttelin tosin vesilinjalla, enkä liikkunut öiseen aikaan.
Muistelin kesää 1999 ja sitä, ettei silloin voinut olla ihan varma turvallisuudestaan. Parikin joukkueemme johtoon kuulunutta henkilöä joutui kiperähköön tilanteeseen, mutta kaikki palasimme kotiin ehjin nahoin.

EU on syytänyt Latviaan paljon rahaa. Esimerkiksi julkiset kulkuvälineet hohtavat nyt uutuuttaan, ja teitäkin on paranneltu. Lompakoillamme on siis käyty.
Daugavan vastarannalle kohosi pyramidimainen jättiläisrakennus, jonka tulkitsin palvelevan jonain päivänä Latvian kansalliskirjastona.
Autokanta oli täysin länsimaista ja ilmeisen hyväkuntoista, mutta Riian julkisivussa riittää vielä paljon parannettavaa.
Aivan keskustastakin löytyy vierivieressä hajoamispisteessä olevia talonrötisköjä, neuvostoajan jälkeen rakennettuja lasitorneja sekä taidolla kunnostettuja vanhoja arvotaloja.
Pojan turnausta pelattiin kolmessa eri jäähallissa, joista kaikki olivat erittäin toimivia, pieniä kilpahalleja. Riian seudulle kootut maan parhaat juniorit pistivät vieraitaan käkättiin, minkä ennättivät, ja saattavat tehdä saman Leijonillekin jonain päivänä.
Akademija-hallin vieressä hohti uutuuttaan urheilukenttä, ja Inbox-arenan lähelle oli noussut beach volley -halli. Taksikuski kertoi, että parituntinen pelivuoro sieltä irtoaa neljälle hengelle 20 latilla eli noin 32 eurolla. Aika halpaa.
Latvialaiset vetävät edelleen kessua antaumuksella, mutta jäähallien kuppiloista ei kuulema myyty savukkeita, koska "this is non-smoking sport".
Väkeviä viinaksia oli kyllä tarjolla kymmeniä sortimentteja...

Muistan, että kesällä 1999 Riika oli suomalaisen mittapuun mukaan hullunhalpa paikka, vaan eipä ole enää.
Esimerkiksi ruokaravintoloissa liikutaan himpun verran vajaissa Suomen hinnoissa. Annokset toki ovat vähintään puolitoistakertaisia täkäläisiin verrattuna.
Hallien varustemyymälöistä olisi irronnut mailoja ja muita tykötarvikkeita ihan samoilla hinnoilla kuin täällä.
Vastapainoksi palvelu on parantunut. Kesällä Riian palveluammateissa työskennelleiden henki haisi pahasti sirpille ynnä vasaralle, mutta nyt asiat hoituivat poikkeuksetta englanniksi hymyn kera.
Ehkä siis sittenkin pidän hieman enemmän tästä kalliista mutta mukavan letkeästä Riiasta kuin halvasta ja kalseasta.
Lieköhän vielä pystyssä se rakennus, jonka silloinen bussikuskimme esitteli sanoin: "Tämä on Riian korkein rakennus. Sen kellarista näki Siperiaan asti"?
Sitä minä vaan ihmettelin, että mikähän tuossa kansassa lienee se yhteinen geenivirhe suomalaisten kanssa. Siis se, joka käskee heittämään keihästä, vaikka varmasti tietää, että kohta rusahtaa jokin paikka rikki.

Tampereella pääsiäisen jälkeisenä tiistaiehtoona 10.4.2012 kello 17.55
Antti-Pekka Sonninen
Toimitussihteeri, Yleisurheilun Kuvalehti.