Olympiablogi 14: Yleisurheilun voitto. Päivitetty la 11.8. klo 16.20.

On tullut tämän olympiablogin viimeisen törähdyksen aika. Huomenna tähän aikaan meikäläisen pitäisi istua koti-Suomeen tuovassa koneessa.
Maraton jää siis näkemättä, enkä oikein ehdi, enkä jaksa myöhään illalla raapustaa sen enempää keihäsfinaalistakaan. Eiköhän se analysoida puhki parin päivän aikana ilman minuakin, menipä sitten syteen eli saveen.
Maratonkin jää siis valitettavasti näkemättä, koska Heathrow´n lentokentälle pitää lähteä hyvissä ajoin ennen portin sulkeutumista.
Edessä ovat Kalevan kisat ja sen jälkeen pitkä syksy. Vaikka sen tulo jo ahdistaa aavistuksen, tältä reissulta sai niin paljon mukavia muistoja, että ehkä niiden varassa taas yhden kaamosajan pystyy tarpomaan läpi.

Lähdin reissulle sillä mielellä, että seuraan yleisurheilua ennen kaikkea kokonaisuutena. Suomalaiset ovat vain pienenpieni osa sitä, eikä nyt kannata pilata nautintoa näkemästään ja kokemastaan liikaa tulevaisuutta pohtien.
Sen aika on sitten kotimaassa. Työtä riittää ankarasti, mutta eipä täällä ainakana sen huonommin mennyt kuin MM-Daegussa vuosi sitten.
Jo nyt pystyy kuitenkin asettamaan tavoitteeksi Rioon 2016 muutaman asian: 1) joukkueeseen on kuuluttava enemmän yleisurheilijoita kuin täällä, 2) mahdollisimman moni junioreiden MM-kilpailuissa tänä kesänä finaaliin selviytyneistä on saatava siihen joukkueeseen, 3) loppukilpailupaikkoja on Riossa tultava muissakin lajeissa kuin keihäänheitossa, 4) täydellisistä romahduksista on päästävä eroon.
Maailman yleisurheilutaso tiivistyi edelleen Pekingin ja Lontoon välissä, mutta täällä juhlimaan pääsi moni sellainen urheilija, josta ei tiedetty neljä vuotta sitten yhtään mikään.
Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta taso ei kuitenkaan ole karannut käsistä. Oikeilla toimenpiteillä huipulle raivataan edelleen tilaa.

Yleisurheilulle sinänsä nämä kisat merkitsivät aivan loistavaa pr:ää. Olympiastadion oli täynnä, ja tunnelma pesi Pekingin mennen tullen. Yleisurheilun asema olympiakisojen ykköslajina lujittui entisestään. Esimerkiksi uiinti jäi kauas taakse.
Tulen tänne erittäin mielelläni vuonna 2017, kun MM-kilpailut pidetään samalla stadionilla! Kaikesta vauhkoamisestaan ja show-numeroiden keksimisestään huolimatta britit seisovat jalat maassa ja tajuavat yleisurheilusta huomattavasti enemmän kuin keskivertosuomalaiset.
Tunne on aivan sama, joka päällimmäisenä velloi mielessäni Berliinin MM-kilpailuissa 2009, ja kyllä ranskalaisetkin omat yu-tähtensä ovat tunnistaneet niissä arvokilpailuissa, jotka heidän silmiensä edessä on pidetty.
Ensi kesän MM-Moskovaa odotan myös innolla. Venäjä haluaa näyttää koko maailmalle nykyaikaiset kasvonsa samalla stadionilla, jolla tapahtui arveluttavia asioita vuoden 1980 olympiakisoissa.
Tuntuu ikävältä sanoa tämä, mutta pakko se on kakaista: jätetään olympiavuosien EM-kokeilu pariin kertaan.  Silloin oikeat EM-kilpailutkin tuntuvat siltä kuin pitääkin!
Niin perusteellisesti Lontoon tunnelma jyräsi Helsingin, vertailtiinpa mitä asioita tahansa: tuloksia, katsomon täyttymisprosenttia, tunnelmaa ja niin edelleen.

Blogisarja on hyvä päättää kiitoksiin. Britit hoitivat järjestelyt niin upeasti, etten ihan ensimmäiseksi keksi valittamisen aihetta.
Ei kai aina olekaan pakko!
Toivottavasti pian käytävissä paralympiakisoissa asiat sujuvat yhtä juohevasti. Mittasuhteiltaanne ovat paljon olympiakisoja pienemmät, mutta sisältävät niin monta käytännön järjestelyjen erikoisasiaa näihin verrattuna, että työtä riittää.
Jospa lontoolaisilla vielä niiden ajan riittäisi kärsivällisyyttä olympiakaistojen sun muiden sellaisten suhteen.
Leo-Pekka Tähdelle ja kaikille muillekin suomalaisurheilijoille mitä lämpimimmät onnentoivotukset niihin koitoksiin!

Lontoossa lauantaina 11.8. kello 16.18 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

PERJANTAI 10.8. Väärä kuningas

En lukeudu maailman innokkaimpiin ulkomaalaisten sanomalehtien lukijoihin. Niissä on niin paljon onnetonta höttöä ja silppua, että annan mennä ohi silmien, eivätkä toisaalta rikkiviisaat jaarittelut esimerkiksi Euroopan tulevaisuudesta avaudu, koska eivät avaudu suomeksikaan.
Laatulehtiä toki on, ja tänään päätin poikkeuksellisesti sijoittaa muutaman punnan niihin, kunhan ensin olin nukkunut poikkeuksellisen pitkään eli seitsemään, juossut pari tuntia ja hotkinut samanlaisen aamiaisen kuin joka täytisen päivä viime viikon torstaista asti. Se rupeaa jo kuvottamaan, se.
Ostin kolme brittiläistä lehteä, koska halusin vilkaista, mitä ne kirjoittavat David Rudishasta ja 800 metrin maailmanennätyksestä.
Reaktioni vaihteli yllätyksestä hämmästyksen kautta närkästykseen. Usain Boltille, josta on jo kerrottu melkein kaikki ja vähän enemmänkin, esiteltiin taas kerran runsain kuvin ja värikkäin sanankääntein, mutta Rudishasta todettiin lähinnä se, että hän on vuonna 1976 Keniaan muuttaneen irlantilaispastori Colm O´Connellin suojatti.
Hetkinen: eikös Rudisha juossut näiden kisojen toistaiseksi ainoan yleisurheilun maailmanennätyksen, ja eikös Bolt jäänyt omastaan aika paljon. Okei, okei: Bolt teki historiaa pikamatkojen tuplatuplallaan, mutta hänen nostamisensa ohi Rudishan osoittaa juuri sitä, mistä presidentti Mauno Koivisto ennenmuinnoin lehdistöä - ei silloin mediasta puhuttu - syytti: sopulilaumana kulkemista.

Mitä Rudishan olisi pitänyt tehdä, jotta hän olisi saanut mykistävän hienolle ME-juoksulleen sen ansaitseman huomion? Tempaista televisiokamera suomalaisen kuvaajan käsistä ja mennä kuvaamaan sillä naisten keihäsfinaalia? Riisuuntua kalsarillisilleen ja kävellä kunniakierros käsillään? Leikkiä David Kitumin kanssa kottikärryä ja puutarhuria? Täh?
En ota promilleakaan pois Boltilta, Blakelta ja Weiriltä, mutta minusta Rudisha on kiistatta Lontoon kuningasurheilija.
Ennen kaikkea tapa, jolla hän ME:stä teki, sykähdytti todella syvältä. Ei jäniksiä, ei suuria etukäteispuheita, eikä mitään muutakaan kuin paukusta kärkeen ja sitten menoksi!
Se on ylivoimaisesti vaikein tapa, sillä vauhdin annosteleminen oikein välillä 200 - 600 metriä ratkaisee hyvin paljon. Jos sen jälkeen voimia on tarpeeksi, arvokilpailuissa on kyllä kantaan pyrkijöitä, ja tilanne vie eteenpäin kuin itsestään, jollei säikähdä yhtään mitään.
Juniorikaksikko Amos - Kitum haastoi Rudishan ihan oikeasti, eikä hän saanut mitään ilmaiseksi viimeisillä 200 metrilläkään. Joku olisi jopa saattanut romahtaa, mutta ei kuningas David.
On toki kunnioitettava taktiikan mestareitakin, mutta mieluummin tällaista voittajaa katsoo kuin esimerkiksi Juri Borzakovskia, joka aina antaa muiden tehdä työt ja tulee lopussa ties kuinka monetta rataa ohi selvästi tietäen, että silla aiheutetaan kohinaa katsomossa.
Kasisatanen on sekä fyysisesti että henkisesti kenties vaikein sileä ratamatka. Anteeksi vain pikajuoksu- ja otteluväki, mutta mielestäni Rudisha on maailman paras yleisurheilija tällä haavaa.
Naisista annan saman tittelin Jessica Ennisille. Koska David on poseerannut lehtemme kansikuvaurheilijana, taidamme nostaa Jessican tällä kertaa siihen.
Niin - jollei keihäästä tule suomalaismitalia, ja sittenkin pitää harkita, koska kaikki keihäsmiehemmekin ovat kanteen tiensä löytäneet, mutta Jessica ei.

Reissu on kääntynyt loppupuolelleen. Vesillä taistellaan taas mitaleista, ja Silja Lehtisen venekunta näkyy olevan hyvissä asemissa.
Keskellä MPC:n eli pääpressikeskuksen salia televisiossa painitaan, vasemmalla kilpaillaan temppupyöräilyssä, ja hieman taaempana voimistellaan rytmisesti. Taitavat valmistautua vesipallo-otteluunkin jossain,  ja kyllä vaan: taitoakin uidaan.
Tämä huone on urheiluhullun unelma, mutta niin on Olympiastadionkin.
Huomenaamulla tulen tänne seuraamaan 50 kilsan kävelyä, koska kokonaistilanteen näkee täältä paremmin kuin paikan päältä.

Lontoossa perjantaina 10.8. 2012 kello 17.37 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen, toimituspäällikkö Yleisurheilun Kuvalehti

****

TORSTAI 9.8. Yhtä oikeaa muottia ei ole

Tunnettu urheilukirjailija ja -toimittaja Matti Hannus viestitti myöhään keskiviikkoiltana Greenwichin aikaa eli aamuyöstä Suomen tiimalasin mukaan vanhenneensa taas parissa tunnissa vuoden.
Niin häntä oli jännittänyt keihään karsinta, ja kyllähän se täällä paikan päälläkin samanlaisia tuntemuksia aiheutti kuin esimerkiksi Oulussa, jossa Matti kanavapujotteluaan harrastaa. Sen tulokset saatte muuten lukea seuraavasta Yleisurheilun Kuvalehdestä.
Hyvin lähellä oli tilanne, että Ari Mannio olisi jäänyt ainoaksi keihäsfinalistiksemme. Eihän siihen olisi tarvittu muuta kuin pieni virhe Tero Pitkämäen kolmannessa heitossa ja parin huippumiehen, lähinnä Matthias De Zordon ja Fatih Avanin, kykyjen mukainen kaari toisessa ryhmässä ohi Antti Ruuskasen.
Nyt suomalainen yleisurheilu pelasti sen, mitä pelastettavissa oli. Meidät tunnetaan edelleen keihäsmaana, ja toivo mitalista elää edelleen vahvana. Kaikkien ukkojen saaminen finaaliin oli tavallaan minimitavoite, jonka kovuutta ei välttämättä edes käsitetä.
Valmennusasioista kalistellaan jatkuvasti peistä kotimaassa, mutta nyt meillä on kolme eri koulukunnan miestä olympiakisojen 12 parhaan joukossa.
Se alleviivannee sitä, ettei samaan muottiin puristamista tarvita. Jokaisessa leirissä olisi parasta tehdä omat hommat mahdollisimman huolellisesti ja ylläpitää sivistynyttä keskusteluyhteyttä hieman erilaisiin metodeihin ja tyyleihin luottaviin.

Ylipäänsä kaikenlainen kyräily, kateus ja toisten vähättely saisi suomalaisesta huippu-urheilusta loppua.
Yleisurheiluihmisten ei kannata louskuttaa koko ajan leukojaan jääkiekkoilun suuntaan. Kiekkoilussa pyörivä raha ja mediasirkus sumentaa kiistämättä silmiä tosiasioilta, mutta kyllä siinäkin lajissa tehdään ihan oikeaa urheilutyötä ilman minkäänlaisia ketunhäntiä kainalossa.
Ja toisinpäin: joukkuelajien ihmisten puheet siitä, etteivät yksilölajit voi opettaa sosiaalisuuteen ja muiden ihmisten kanssa elämiseen, on lopetettava.
Mitkään muutostyöryhmät tai korkeapalkkaiset johtajat eivät nosta huippu-urheiluamme tästä syvästä suosta, jollei yhteisymmärrystä synny. Sitä pitää löytyä myös yhteiskunnallisesta päätöksenteosta alkaen siitä, että koululiikunnan määrä nostetaan mahdollisimman pian sille tasolle,  jolla se on oikeissa sivistysmaissa.
Sitten pitää ruveta luomana taloudellisia edellytyksiä niille muutamille kymmenille, korkeintaan sadoille yksilölajien huipuillemme, joilla oikeasti on edellytyksiä menestyä olympialajeissa. Muut lajit tulkoot toimeen, miten parhaaksi näkevät.
Rahaa riittää kyllä, kunhan se halutana ja osataan kohdentaa oikein.

Keihästä heitetään nykyään ympäri maailman pitkälle. Minusta on erittäin hienoa, että finaaliin pääsi junioreiden maailmanmestari Keshorn Wilcott Trinidad & Tobagosta sekä Julius Yego Keniasta.
Purpatus siitä, että keihästä heitetään yhtä monessa eli harvassa maassa kuin jääkiekkoilua tai mäkihyppyä, saisi jo vähitellen loppua.
Heitin jo ilmoille ajatuksen, pitäisikö erittäin alkeellisista oloista ponnistaneen poliisimies Yegon Suomen-passia ruveta jo hommailemaan. Kysymykseen tuli nopeasti ainut oikea vastaus: hänen kannaltaan se ei ole mitenkään järkevää, koska Kenian arvokilpailujoukkueeseen pääsee rahtusen helpommalla kuin Suomen...
En ala veikkailla sen kummemmin keihäsfinaalia, koska pieleen se kuitenkin menee. Kaukaa ei kuitenkaan kierrä sellainen näkymä, että sen jälkeen kärjessä ovat samat miehet kuin karsinnassakin eli Vitezslav Vesely, Andreas Thorkildsen ja Tero Pitkämäki.
Järjestyksestä en osaa sanoa, mutta voittotulos on noin 87 metriä, väitän. Tuulesta ei myöhään illalla heitettäessä ole senkään vertaa apua kuin päivemmällä tällaisella umpistadionilla, jossa kumpaakaan päätyä ei ole jätetty yhtään avoimeksi.

Sarjassamme "minä vaan ihmettelen":
Miksiköhän urheilukilpailuissa pitää koko ajan raikua joku musiikki. Täällä Olympiastadionilla se ei ole ihan kammottavimmasta päästä sisällöltään, mutta Abbasta, Rod Stewartista ja brittipopista saisi paljon enemmän nautintoa, jolleivät valtavat äänentoistolaitteet suoltaisi niitä yli sadan desibelin teholla.
Möykkä alkaa puolitoista tuntia ennen kunkin session alkua ja täyttää pienetkin välit.
Nukun yöt korvatulpat korvissani, kuten olen tehnyt 17 vuotta, joten päivisin en viitsi niitä käyttää. Tiedän, ettei tämä tiedä hyvää tinnitusvaivalleni, joka syntyi toissa keväänä koripalloilun ja salibandyn pudotuspeleissä. Migreenilääkkeitä olen popsinutkin koko viikon, ja apteekista saa reseptittä aika koviakin myrkkyjä.
Koriksen kierrän nykyään mahdollisimman kaukaa monestakin eri syystä, mutta salibandya voisi joskus kotimaassa käydä vilkaisemassakin, jollei sisään saisi tuoda torvia. Ne pitäisi ehdottomasti kieltää kaikenlaisisten tilaisuuksia katsomossa. Ulkona, mutta etenkin sisällä.
Täällä kiertelee kyllä ukkeleita desibelimittarien kanssa, mutten tiedä, mistä he yrittävät huolehtia. Vissiin siitä, ettei meteli jäisi alle sadan.
Juuri nyt olisi kiva olla vaikka mustikoita poimemassa keskellä suomalaista metsää. Niin no: itikoitapa täällä ei ole.

Lontoossa torstaina 9.8. kello 15.00 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

KESKIVIIKKO 8.8. Lievä olympiahanke 2024

Sanovat, että hullulla on halvat huvit. Sattumanuukana ihmisenä en ole törsännyt tällä reissulla rahaa kovin kummoiseen, koska aavistelen, että päivärahat kuitenkin menevät syksymmällä jossain muussa yhteydessä pois lompakostani.
Aamulenkkipaikakseni olen valikoinut Lincoln´s Hills Inn -nimisen puiston. Valitettavasti sen rauta-aidan portit avataan vasta seitsemältä, joten enimmäiseen tyydyn jolkottelemaan puistoa ympäri ulkopuolelta.
Pari kertaa lenkkini on venähtänyt aukioloajan puolelle, joten olen käynyt kurkistamassa, millaista aidan sisällä on, ja todennut että ei kiitos. Lontoolaisten käsitys hiekkatiestä on, että levitetään ohut kerros pyöreärakeista soraa asvaltin päälle.
Kierroksessa kuluu aikaa 4.15 - 4.30 minuuttia, joten ehtiihän siinä runsaassa tunnissakin kaikenlaista miettiä, kun maisemat eivät varsinaisesti vaihdu, ja muuta liikennettä on vähemmän kuin kotona Leinolan ja Atalan kaupunginosia yhdistävällä ulkoilureitillä samaan aikaan aamusta.

Tänään hieraisin ensin silmiäni, että lukeekohan yhden ison talon ulko-ovessa tosiaan Sir John Holmes museum... Seuraavalla kiekalla hiljensin ja tavasin sukunimen huolellisemmin.
Eipä silti, kyllähän hydrauliikka-alan uranuurtaja Holmeskin olisi museonsa ja aatelointinsa tavallaan ansainnut.
Sitten sain päähäni ruveta suunnittelemaan Suomen hakemusta kesäolympiakisojen isännäksi. Olkoon vuosi vaikka 2024. Eipähän tarvitse ruveta kustannuksia euroissa enää niihin laskemaan. Tulee kerralla markkamääräinen lukema.
Ei nyt takerruta rahaan, sillä sitähän maailmassa piisaa - ja Suomessakin, jos niikseen tulee. Painakoot lisää.
Hajasijoitetaan kisat niin, että ne tuovat turisteja, työpaikkoja ja vaurautta ympäri maan. Rakennetaan kertalinttuulla myös tie- ja rautatieverkosto kuntoon ja parannetaan maakunnallisten lentokenttien palvelutasoa. Hotelleista ja suorituspaikoista puhumattakaan.

Tehdään nyt kumminkin Helsingistä ja koko pääkaupunkiseudusta kisojen keskuspaikka.
Nykyinen Olympiastadion voidaan kernaasti remontoida, koska siellähän voidaan pelata jalkapalloa. Ja sinne kun viedään avajaiset, niistä ei taatusti tule yhtä pompöösiä liirumlaarumia kuin yleensä.
Rakennetaan kumminkin ihan uusi valtakunnallinen Suomi-stadion jonnekin, missä tilaa riittää. Minä en osaa sanoa missä, muttei sen pakko ole olla lähelläkään Ts..Stadin keskustaa.  Siellä urheillaan yleis.
Tilataan samat piirustukset, joilla Lontoon olympiastadion on tehty. Se nimittäin on erittäin helppokäyttöinen ja mukava.
Tampereen Ratinalle ei ihmeitä tarvitse tehdä, eikä Turun Paavon Nurmen stadionillekaan. Puolenkymmentä muutakin sellaista kenttää, joita voidaan kohtuurahalla laajentaa olympiajalkapalloilun vaatimuksia vastaavaksi, Suomesta kyllä löytyy.
Eiväthän suomalaiskatsojat kuitenkaan niitä pelejä mene toljottamaan. Semmoiset 25000 paikkaa per kenttä riittää ihan mainiosti.

Helsinkiin Hjalliksen halliin sijoitetaan telinevoimistelu, Tampereen Keskusareenalle koripalloilu ja Hakametsään lentopalloilu. Käsipalloa pelattakoon Nordenskiöldinkadun hallissa.
Turun isosta hallista, jota Typhooniksikin joskus kutsuttiin, tehdään maahockeykeskus, niin eipähän tarvitse märällä kentällä liukastella. Kupittaan halli toimikoon kakkospaikkana.
Tennis viedään Vierumäelle, jonne rakennetaan asianmukainen stadion. Sulkapalloiluun passaan hyvin Espoon mikä-se-nyt-liekään Areena.
Lahdessa viisiotellaan nykyaikaisesti, ja ampumakilpailuthan onnistuvat Vierumäellä jos missä. Ollaanpa rohkeita ja viedään kaikki kamppailu- ja voimailulajit Jyväskylään sekä Kuopioon, paitsi että Oulussa voidaan hyvinkin nyrkkeillä ja Joensuussa miekkailla.
Tampereelta puuttuu kunnon maauimala, joten rakennetaan se aivan uuteen Vuoreksen kaupunginosaan, eikä viedäkään uinteja halliin. Tilapäiskatsomot ja oheistilat voidaan hyvin purkaa, paitsi kunnon huoltorakennushan pitää tietysti jättää. Vesipalloa voidaan kylläkin pelata Helsingissä.

Niissä kekkereissä ei purjehditakaan merellä, vaan Näsijärvellä Jänissaarta tukikohtana käyttäen.  Nässyllä kyllä tuulee aina. Kaukajärvellä on jo valmiina kansainvälisen tason melonta- ja soutukeskus, mutta sitä pitää muutamalla kymmenellä miljoonalla markalla vähän ehostaa. Koskislalonille on oivat puitteet Kuusamossa.
Maantiepyöräilyt viedään Hyvinkäälle ja maastofillarointi Ounasvaaralle. Entäpä ratapyöräily? Tampereen Pirkkahalliin sen saa kätevästi väliaikaisratkaisuna. Ei Suomessa sitä kuitenkaan kukaan vakituisesti tarvitse eikä käytä. Sinne mahtuu takapihalle hyvin myös bmx-rata, vai mikä se olikaan?
Ratsastus? Seinäjoki meinaa jäädä ihan ilman, joten sinne kunnon ratsastuskeskus. Tangolaulukilpailut on siihen mennessä onneksi lakkautettu, ja jo on aikakin. Virallinen syy on rikos ihmikuntaa kohtaan, ja nappiin menee.
Golf on varmaan silloin jo virallinen laji, ja Helsingistähän sille sopiva paikka löytyy. Beach volleyn viemme Vantaan keskustaan. Täh? Jaa...no, Vantaalle kumminkin.
Messukeskuksesta rakentuu Pasilaan helposti MPC ja IBC-keskus eli median kokoontumispaikka.

Joku urheilumuoto saattoi tässä jäädä jakamatta, mutta lenkiltäkin oli pakko suunnata pois, jotta pääsin aamupalalle ja Russel Squarelta lähtevään bussiin.
Aamiaista närkkiessäni katselin taas BBC:tä, joka oli raahannut jonkun brittimitalistin - järjestyksessään arviolta 50:nnen - kameran ääreen silmät mustana ja nenä turvoksissa.
- Huomenta! Kuinka voit? naisjuontaja helisytteli.
- Muuten hyvin, mutta lievää krapulaa pukkaa päälle, sankari jorahti.

Onnistuuko tuo meiltä vuoden 2024 kisoissa? Saammeko suomalaisen mitalistin Aamutelkkariin lievässä krapulassa? Taitaa jäädä kahdesta pikkuseikasta kiinni: lievästä ja mitalistista.

Lontoossa keskiviikkona 8.8.2012 kello 17.20 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

TIISTAI 7.8. Kotimaan kautta

Kun astuin Olympiastadionilta tuoneesta bussista päälehdistökeskuksen pysäkille, taskussa kilahti.
Ensi viikolla yläkoulun aloittava ja kisoista oikein tosissaan telkkarin äärellä innostunut poikani se siellä ilmoitti ilouutisen, että purjelautailija Tuuli Petäjä on ottanut hopeamitalin.
Niin se olympiakisoissa menee, että tieto kulkee kodin, tai ainakin kotimaan kautta. Ihminen kun ei voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, vaikka olen kylläkin tehnyt Moskovassa jutun Tampereella pelatusta salibandyn play off -ottelusta.
SUL:n palveluksesta Olympiakomitean viestintähommiin siirtynyt Mika Noronen on kyllä pitänyt tekstiviesteillään todella ansiokkaasti kaikki suomalaisjournalistit ajan tasalla, missä ikinä sitten olemme liikkuneetkin. Turhan hyvän miehen SUL menetti Norosessa!
En ymmärrä purjelautailusta yhtään mitään, mutta tajuan toki sen olevan huipputasolla fyysisesti yhtä raskasta kuin mikä tahansa muukin purjehtiminen - varmaan jopa raskaampaa.
Ei kannata vähätellä Petäjän hopeamitalia, sillä se saattaa nostaa vielä vuoroaan odottavien suomalaisten taistelutahtoa. Samanlaista menemisen meininkiä tuntuu olevan meloja Anne Rikalalla, ja melonnan minäkin käsitän fyysisesti monella tapaa vaativaksi lajiksi, vaikka siinä istutaankin.
Kulta odottaa vielä vuoroaan, mutta sellainen kutina on, että sekin sieltä tulee kyllä, ja laji saattaa olla suomalaisille paljon tutumpi kuin purjelautailu.

Eivätpä nämä brititkään näytä yli-ihmisiä olevan, vaikka aamupalalla korviin osuikin BBC:n uutistenlukijan kertomana, että heillä oli 18 kultaa siinä vaiheessa. Montako lie ehtinyt siitä hetkestä tämän kirjoittamiseen ropsahtaa lisää?
Yleisurheilussa briteille on tullut neljä pahaa pettymystä. Pahin oli kolmiloikkaaja Phillips Idowun putoaminen finaalista, toiseksi pahin aitajuoksija David Greenen jääminen neljänneksi, kolmanneksi kitkerin  Goldie Sayersin karahtaminen keihäskarsintaan ja neljänneksi ankarin seiväsnainen Holly Bleasdalen kuutossija.
Idowun huippu-ura päättyy varmaankin tähän, ja huippu jäi saavuttamatta. Hän on kaikkine lävistyksineen ja muine krumeluureineen yksi kenttien väriläiskistä ja jollain tavalla sympaattinen tyyppi, vaikken yleensä joulukuusta leikkivistä urheilijoista pidäkään.
Greene on kulkenut voitosta voittoon arvokilpailuissa, eikä juuri kukaan olisi uskonut Felix Sanchezin enää tulevan hänen mitalinsa tielle. Dailla, kuten häntä täällä kutsutaan, on kuitenkin hyviä juoksuvuosia jäljellä.
Greene toimi puhemiehenä, kun britit arvostelivat USA:n LaShawn Merrittin oikeutta juosta Lontoossa ja selviämistä doping-kärystä lähes kuin koira veräjästä. Merrittin juoksu katkesi jalkavammaan, mutta ehkä Greenenkin olisi kannattanut keskittyä vain omiin asioihinsa, etenkin kun Merritt juoksi sileää ja Dai aitoja.
Bleasdale vasta aloittelee seiväshuipulla, mutta Sayers on jo 30-vuotias. Hänellekään ei välttämättä tarjota enää tilaisuutta olympiaosanottoon.
Superlauantain kolmea kultaa ei briteiltä pois oteta. Silti tuntuu siltä, että yleisurheilun kovin huuma olisi jo koettu.
Se voi vielä nousta melkoiseksi, jos Mo Farah voittaa myös 5000 metriä, mutta ensimmäinen kerta on ensimmäinen siinäkin asiassa. Ei se ihan samalta tunnu briteistä kuin kympin voitto.

Maailmantähtien epäonnistumisia on vaikea ennustaa, mutta Kiinan aitajuoksijan Liu Xiangin kompurointi oli lopulta varsin loogista.
Kaikki me, jotka olimme neljä vuotta sitten Pekingissä todistamassa ensin Liun romahdusta lähtötelineissä ja sittemmin hänen valmentajansa itkuista vuodatusta tupaten täyteen ahdetussa Linnunpesän pressihuoneessa, osasimme jotenkin ennustaa, että näin saattaisi käydä.
Kiina on edelleen totalitaarinen valtio, jossa Liun tapaisien supertähtien harteilla lepää normaalien paineiden ohella valtava kasa "annataan ymmärtää" -menetelmällä annettuja ylemmän tason neuvoja.
Liu olisi yli-ihminen, jos olisi kyennyt suodattamaan mielestään kaiken sen kyyristyessään telineisiin alkuerissä. Ateenassa 2004 hänen oli helppo iskeä puskasta, mutta nyt mielenrauha oli valmiiksi mennyt.
Samanlaiseen katastrofiin olisi voinut päätyä Jelena Isinbajevakin seiväsfinaalissa, mutta hän tuli ja raapi pronssin jalkavaivaisenakin ihan vain näyttääkseen koko maailmalle, että hän kestää sen.
Isinbajevan vajaakuntoisuus ei vähennä pätkääkään Jenn Suhrin ja Yarisley Silvan uroteon arvoa. Suhrille voiton toden totta tuo, mutta milloin tulee Silke Spielenburgin vuoro. Hän on lajin pioneeri siinä missä Isinbajevakin.

Olympiakeikka tällaiseen suurkaupunkiin on aina kiusauksia täynnä. Brittiläiset leivokset ovat niistä vaarattomimpia, mutteivät vähiten houkuttelevia.
Päätin tänne lähtiessäni, että syön korkeintaan yhden pienen kahvileivoksen per päivä. Eilen lipsahti kaksi keksiä.
Ei, en aio rangaista itseäni, vaan kun tämän kirjoitettuani käyn syömässä, suon taas itselleni herkkupalan.
Jos en muuten, niin korvaamaan aamiaiselta puuttuvan puuron. Seuraavan kerran, kun minulta kysytään, mikä on parasta Suomessa, vastaan että kaurapuuro.

Lontoossa tiistaina 7.8.2012 kello 17.15 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

MAANANTAI 6.8. Ollaanko enää kartalla?

Kirjoitan tätä lörinää poikkeuksellisessa paikassa - Excel-areenassa painimolskin äärellä. Tunnelma on kuin turkkilaisessa saunassa, ja väen ulkoinen habitus muutenkin erilainen kuin vaikkapa Olympiastadionilla.
Katsomo on täynnä, kuten muuten oli eilen Saksan ja Hollannin maahockeypelissäkin, josta ehdin seurata ensimmäisen jakson. Aavistelin, että stadionille pitää osautua ajoissa, ja oikeassa olin.
Täällähän mediapaikkoja ei ole erikseen kenellekään nimetty, jollei ole tilannut puhelinlinjaa tai vastaavaa. Vaikka lampsin stadionilla puolitoista tuntia ennen iltakilpailujen alkua, jouduin hakemaan pitkään mukavaa paikkaa.
Kun puoli tuntia myöhemmin esimerkiksi Iltalehden Jaakkosen Juha yritti löytää pöytää läppärilleen, sitä ei löytynyt.
Syy oli tietenkin Usain Boltin, sillä nekin toimittajat ja valokuvaajat, jotka muuten kiertävät yleisurheilun kaukaa, halusivat saada hänestä osansa. Se tiesi myös sitä, että kilpailujen päätyttyä pääpressikeskukseen kulkeviin busseihin luikerteli valtava jono.
Niin suuri on Boltin pr-arvo yleisurheilulle. Hän on niin seurattu urheilija, että vastaavaan pystyvät vain jalkapalloilun ja tenniksen supertähdet sekä Pohjois-Amerikassa sikäläisten päälajien parhaat. Varmaan jossain päin maailmaa myös krikettiässät.
Totta kai Bolt juoksee vielä Rio de Janeirossa neljän vuoden päästä, ja totta kai ihmiset sielläkin seuraavat häntä yhtä herpaantumattomalla mielenkiinnolla.
Se, etten pidä kaikista Boltin maneereista ei tarkoita, etten kunnioittaisi ja arvostaisi häntä. Emmeköhän me kaikki yleisurheiluihmiset tee niin.

Suomalaisten alavire jatkui täällä molskillakin. Jarkko Ala-Huikun otteista näki, miten vaikea viime tingassa hälytetyn varamiehen on osuttaa huippukuntonsa kohdalleen. Paineita ei yleensä ole, mutta ehkä Ala-Huikulla oli niitäkin, koska valintaprosessi ei mennyt ihan yksinkertaisesti.
Erittäin hyvä kysymys on, miksi MM- ja EM-mitaleita viime vuosina napsineet suomalaispainijat eivät ole vakiintuneet kestomenestyjiksi samaan malliin kuin esimerkiksi Marko Yli-Hannuksela - puhumattakaan Tapio Sipilästä ja Pertti Ukkolasta.
Yksi selitys on tietenkin se, että Neuvostoliiton hajottua jokaisen sarjan arvokilpailuihin tupsahti yhtäkkiä puolentusinaa mitalistiehdokasta lisää, ja kuka tahansa heistä saattoi vaikka voittaa.
Sama on tilanne monessa muussakin voimailu- ja kamppailulajissa, mutta yleisurheilussa ilmiö oli paljon lievempi. Venäjän lisäksi lähinnä Ukraina ja Valko-Venäjä ottavat mitaleita tiheään tahtiin, ja nyt näköjään Kazakstanilla on aika montakin nousevaa kykyä.
Täytyy myös muistaa, millaisilla harrastajamäärillä erityisesti Aasian maat operoivat. Kun tietotaitoakin löytyy valmennukseen, niillä on valtava etumatka Suomen kaltakseen pieneen maahan ennen ensimmäistäkään otetta molskilla.
Paini kuuluu silti niihin lajeihin, joihin Suomessa pitää tulevaisuudessakin satsata kunnolla. Perinteitä on, ja lajin juro luonnekin sopii suomalaisille oikein hyvin.
Jostakin pitää nyt puristaa lisätehoja juniorityöhön. Laji on todella armoton, mutta ehkä se ei sentään vaadi samanlaisia ihmelahjoja kuin vaikkapa pikajuoksu. Perinteinen työnteko kantaa edelleen pitkälle, mutta sitä tarvitaan hirvittävät määrät.

Suomalaisturisteihin en ole kaupungilla törmännyt - monen muun maan ihmisiin kylläkin. Painipaikalla heitä näkyi jokusia, mutta jollei huippu-urheilumme ryhdistäydy ihan tosissaan, tässä käy väkisinkin niin, että suomalaisten reissaaminen muihin arvokilpailuihin kuin MM-kiekkoiluun vähenee radikaalisti.
Se on iso sääli se, koska jo Pariisin olympiakisoista 1924 saakka turistimatkoja on tehty. Niistä kiertää miljoona tarinaa - toinen toistaan kosteampaa.
Maailmalla ei ole hyvä sikailla, mutta ei sekään ole mistään kotoisin, että olemattomiin kuivuu sekä urheilijoiden että turistien osa. Ei pieni reissussa rähjääntyminen haittaisi, kunhan sille olisi hyvä syy.
Juuri nyt ei hirveästi huvita retostella suomalaisuudella.Kysymys kuuluu, onko koko Suomea enää urheilukartalla.

Lontoossa maanantaina 6.8.2012 kello 16.35 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

SUNNUNTAI 5.8. Caitrionan kyyneleet

Ollessani aamutoimissani, joiden senhetkinen luonne jääköön tarkemmin kertomatta, puhelin vyölaukussa tirahti - tai pahemminkin ulvahti.
Niin niin: vyölaukussa. Olkoon sen pitäminen miten ..nttimäistä tai ...nttimaista hyvänsä, siitä en luovu, koska hlökohtaiset tavarat kulkevat siinä työkeikoilla verrattoman kätevästi ja tähänastisten kokemusteni perusteella turvallisestikin.
Soittaja oli Aamulehden Pekka Aalto, joka aprikoi, oliko lauantainen brittikultien vyöry silkkaa sattumaa vai tahallaan järjestettyä.

Vastasin, että varmaankin molempia. Enimmäkseenhän suurkilpailujen lajijärjestys pysyy suunnilleen vakiona niin, että naisten seitsenottelulla aloitetaan, ja miesten kymppi juostaan joko toisena tai kolmantena päivänä. Siihen ei paikallisella järjestelytoimikunnalla eli LOC:lla ole juuri sananvaltaa, vaan kyse on pakon sanelemasta jutusta ja hyväksi havaitusta tavasta.
Ottelussa voi olla mukana joitakin naisia, jotka osallistuvat tuonnempana yksilölajeihin eli lähinnä pituushyppyyn tai satasen aitoihin. Pitää antaa mahdollisuus urakoida.
Kymppi taas pitää juosta niin varhain, että vitosen alkueriin ehtii palautua, koska näillä matkoilla tuplaajia riittää aina paljon.
Miesten pituuden sijoittelu vaihtelee tilanteen mukaan. En oikein usko, että britit osasivat pari vuotta sitten laskea, että siitäpä tulee se kolmas kulta kruunaamaan tämän illan. Kyllä ne olivat ihan muut miehet kuin Greg Rutherford, jolle olympiavoittajan manttelia silloin tyrkytettiin.
Lopullisen ratkaisun ohjelmasta tekee Kansainvälinen Olympiakomitea, mutta myös IAAF:llä on sanansa sanottavana. LOC:n toiveita on kuunneltu kiitettävästi ainakin Helsingissä viime aikoina järjestetyissä suurkilpailuissa, mikä on kaikkien osapuolten etu.
Kaikki palaset vaan loksahtivat kohdalleen, ja täpötäysi stadion nautti tunnelmasta. Toivottavasti jakkarat pysyvät miehitettyinä tulevinakin kilpailupäivinä, vaikka ihan jopa päiväsessioon ei brittitykitystä riitäkään.
Joka tapauksessa parempaa alkua yleisurheilukilpailuille ei olisi voinut saada.

Tunteet olivat pinnassa myös naisten maratonilla. Yksi toistaiseksi kisojen mieleenpainuvimmista hetkistä koettiin, kun Irlannin Caitriona Jennings saapui maaliin viimeisenä eli 107:ntenä 59.04 minuuttia voittajan jälkeen.
Tätä naputellessani en tiedä, mikä Jenningisillä oli hätänä, mutta hän tyrski itkunkohtausten vallassa taivaltaessaan viimeisiä kilometriä ypöyksin. Itä-Timorin Juventina Napoleano oli juossut samoja jalanjälkiä viimeistä edellisenä yli varttitunti aiemmin.
Kyyneleet ymmärtää, sillä keväällä Caitriona juoksi Rotterdamissa 12:nneksi ajalla 2.36.17. Jokin meni siis tänään perusteellisesti pieleen. Nesteytys? Tankkaus? Mahavaivoja? Päänsärkyä? Tuskin loukkaantuminenkaan, sillä Caitriona ei ontunut eikä hakeutunut ensiapuun maalissa. Järjestäjille täysi kymppi siitä, ettei hänelle sitä pakolla tyrkytettykään.
Yleisöä kannusti herpaantumatta, kansainvälinen televisiosignaali oli päällä, ja mikä tärkeintä: maalissa Caitrionaa vastassaa oli valmentaja, joka otti väsyneen taistelijan karhumaiseen halaukseen.
Luulen, että valmentaja sanoi Caitrionalle olevansa ylpeä, koska tämä ei keskeyttänyt, ja että seuraavissa olympiakisoissa juostaan normaalitasolla. Caitriona nyökkäsi. Hän on Rio de Janeiron kisojen aikaan 36-vuotias.

Edelleen ovat muut urheilumuodot jääneet seuraamatta. Tekisi mieli lähteä ennen iltasessiota vaikka maahockeyta vilkaisemaan, mutta sää on niin epävakaa, ettei oikein huvita.
Sehän olympiakisoissa paikan päällä touhutessa onkin pahinta: tarjontaa olisi ähkyyn asti, mutta omat työtkin pitää hoitaa, ja välillä pitää muistaa syödä sekä nukkua.
Katsotaan, ehditäänkö, mutta illan satanen ja estefinaali pyörivät jo mielessä.

Lontoossa sunnuntaina 5.8.2012 kello 16.52 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

LAUANTAI 4.8. Nopeudensäätöä

Olen ennenkin miettinyt, että mitähän maailman nopeimpien ihmisten päässä mahtaa liikkua, kun he hoitavat pakolliset kuviot eli alkuerät alta pois kuleksimasta.
Ilmeisesti on liikkunut sen suuntaisia ajatuksia, että "ei kai meidän tarvitse", koska ensimmäiset alkuerät on muutettu karsinnoiksi.
Sillä keinoin on taattu planeetan hirmuisimmille menijöille yhden kierroksen verran lepoa, mutta kuitenkin tarjottu myös pienten valtioiden nopeimmille ihmisille tilaisuus osanottoon.
Energian säästäminen tietysti tarkoittaa sitä, että huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä finaalissa juostaan todella kovaa. Ihan hyvä idea.
Miesten satasen alkueristä näkyi päälle päinkin, miten supertykit suhtautuivat pakolliseen tehtäväänsä.
Ensikertalainen Ryan Bailey halusi hieman muistuttaa olemassaolostaan Tyson Gayn ja Justin Gatlinin takana - jamaikalaisista puhumattakaan.
Olkaa kuitenkin huoletta - ei Bailey voita olympiakultaa. Hän ei tuosta enää pysty paljoa parantamaan, mutta kuten Gay sanoi, tähdillä oli vasta 75 prosenttia pelissä.
En tiedä, kumpiko tapa on parempi. Usain Bolt on näyttänyt monta kertaa, että nopeudensäätimen voi kääntää uuteen asentoon vielä välierien ja finaalin välissäkin, mutta koska kaikki eivät voi ajatella niin, välierissä on pakko mennä aika lujaa.
Jonkun toisen kroppa taas nimenomaan kaipaa kovaa vauhdinpitoa alusta alkaen, ja paha hänelle on mennä sanomaan, että otahan nyt iisimmin. Ehkä Bailey on juuri sellainen tapaus?
Lontoon olympiastadionin rata on jo nyt osoittautunut huippunopeaksi. Senkin perusteella voidaan odottaa, että sunnuntai-iltana nähdään kaikkien aikojen satasen finaali.

Skandaaleja ei aivan mahdottomasti ole vielä korviin eikä silmiin näissä kisoissa sattunut, eikä toivottavasti satukaan.
No, olipahan judotuomareiden juupaseipäsottiatuota -leikki, ja nyt Saint Kitts & Nevisin kaikkien aikojen ylivoimaisesti paras urheilija Kim Collins jätti satasen väliin ihan siitä syystä, ettei saanut vaimoaan vierailulle olympiakylään.
Tähän saakka olen sympatiseerannut Collinsia, jolla on tuntunut olevan päässä suhteellisuudentasoa säätelevät palikat oikeassa asennossa. Nyt sekin haavekuva romuttui.
Mahtoi Collinsia koko pitkän uran aikana tukeneista maanmiehistä ja -naisista tuntua mukavalta, kun tällaisen syyn vuoksi idolia ei näykään telkkarissa! Mitä ajattelevat lapset ja nuoret tuollaisesta esikuvasta?
Vangitkin kuulema saavat tavata puolisojaan. No niin saavat, mutta jos urheilija pitää olympiakylässä asumista vankilana, asenteessa jokin mättää pahasti.
Jarkko Niemisellä sentään oli ihan perusteltu syy mennä asumaan hotelliin Wimbledonin lähettyville. Tennispelien alkamisajoista kun ei koskaan tiedä tarkkaan.

Mitalistitoivo toisensa jälkeen on epäonnistunut enemmän tai vähemmän. Se kasaa hiivatinmoisia paineita toiselle olympiaviikolle, mutta kukin urheilija kantakoon vain omat odotuksensa, ei koko kansakunnan suruja.
Entä jos purjelautailusta napsahtaa mitali? Tuleeko siitä Suomen uusi kansallislaji ohi kestävyysjuoksun, kopukkahurjastelun, autolla kiekkaan ajon ja jääkiekkoilun? Ei sentään ohi keihäänheiton, mutta sen rinnalle.
Tämän kesän säihin vedoten tuota sopii epäillä aika vankasti.
Nuori Suomi -henki ei oikein lautailussa mahtaisi toteutua, sillä aniharvallapa meistä on tilillä sen verran täytettä, että voisi kustantaa lapsilleen a) lautailun harrastuksen aloittamisen, b) kilpavaiheen leirit ja muut matkat.
Painista saisi mieluummin tulla. Se ei ole kovin tyyristä.

Lontoossa lauantaina 4.8.2012 kello 17.10 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

Perjantai 3.8. Ammattimiehen juoksu

Olipa piristävää nähdä taistelutahtoinen, taktisestikin viimeisen päälle ammattimainen suomalaissuoritus!
Jukka Keskisalon alkueräjuoksu täytti kaikki nuo tunnusmerkit, ja hyvä niin, sillä kaikkien vastoinkäymisten jälkeen Jukalle tämän soi erittäin mielellään.
Ei siinä tosin vahinko kovin kaukana ollut, kun nilkka nuljahti vissiin aika pahasti. Normaalilla Jukan tuurilla koivesta olisi kuulunut samanlainen ääni kuin katkeavasta kuivasta risusta, mutta nyt oli onnikin myötä.
Finaalissa Jukalla ei ole kuin voitettavaa. Pistesijoille on kaikki mahdollisuudet, sillä jotenkin selkäytimessä on sellainen tunne, ettei sunnuntainakaan lähdetä liikkeelle aivan mieletöntä vauhtia.
Jo finaalipaikka sinällään oli iso saavutus. Täytyy muistaa, että suomalainen estejuoksija on viimeksi nähty olympiafinaalissa Los Angelesissa vuonna 1984, vaan eipä finaalipaikkoja ole tullut muillakaan miesten ratamatkoilla.
Sen sijaan Annemari Sandell nähtiin Atlantan kympillä vuonna 1996, ja tuloksena oli 12. sija. Sitä edellisen miesten finaalipaikan muuten juoksi Keskisalon entinen valmentaja Tommy Ekblom, ja Losissahan finaalissa oli - vieläpä erittäin vahvasti - myös Arto Bryggare, mutta muutaman päivän Tommya ennen.

Heti ensimmäisen yleisurheilun kilpailusession perusteella on helppo ennustaa, että näistä kekkereistä tulee kertakaikkisen upeat, jollei taivas rupea suoltamaan vettä solkenaan.
Tulee mieleen tasan yksi aamusessio, jolloin stadion on ollut yhtä täynnä aamusession aikana. Pekingissä kiinalaiset tungeksivat katsomaan Liu Xiangin aitojen alkuerää ja pettyivät sitten pahemman kerran.
Tunnelmaltaan tämä päivä voitti senkin mennen tullen. Kiinalaiset eivät aina ymmärtäneet kannustaa muitakin kuin omiaan, ja meteliä tuli välillä ihan väärään kohtaan.
Seitsenottelija Jessica Ennisillä tuntuu olevan brittiläisessä yleisurheilussa paljon vartijan asema, mutta sen hän osannee kantaa kaikella kunnialla. Tuskin tunnelma kuitenkaan romahtaisi aivan kellariin, vaikka Jessica huomenna tunaroisi keihäässä.
Hän aloitti ottelunsa niin hienosti, että jopa pieneen epäonnistumiseen on varaa. Mutta se 7000 pisteen raja häilynee Jessican mielessä niin tiukasti, että sitä hän lähtee jahtaamaan.

Tätä kirjoittelen, kun Niclas Sandellsin 1500 metrin alkuerään on vajaat kolme tuntia aikaa.
Kävi Sandellsille täällä miten hyvänsä, hän kuuluu jo tämän kesän onnistujiin, joita toden totta ei ole ainuttakaan liikaa!
EM-Helsingin ainutlaatuinen tilaisuus tuli ja meni, mutta niin tiukassa raha ei saa suomalaiselle yleisurheilulle olla, ettei hänen kaltaisensa nouseva urheilija pystyisi keskittymään urheilemiseen ilman ahdistavaa huolta jokapäiväisestä leivästä.
Jotenkin järkevästi ne asiat pitää junailla myös sille juniori-ikäluokalle, joka urheilu mitalittomasti, mutta erittäin ryhdikkäästi Barcelonan MM-kilpailuissa vajaa kuukausi sitten.

Sitä muuten oppii koko ajan uutta. Löytyihän täältä stadionilta pressipaikkoja katon altakin. Suotta kärvistelin päivällä melkein ratatasossa, kymmenisen metriä maalilinjasta taivaalle pälyillen.
Tulihan sitä vettä, mutta nyt sekään ei haitanne. Näkymätkin ovat todella hulppeat, ja upouusi stadion avautuu silmien eteen kaikessa kauneudessaan.
Hyvä, että Lontoo sai vuoden 2017 MM-kilpailut, sillä näitä yleisurheilun suorituspaikkoja ei saa purkaa, vaikka kuinka West Ham tulisi pelaamaan tänne Valioliigaa.
Taidan ottaa ja soittaa Iron Maidenin Steve Harrisille, joka tunnetaan intohimoisena Hammersi-fanina. Hänellä kyllä riittää vaikutusvaltaa hoitaa tämäkin asia kuntoon.

Lontoossa perjantaina 3.8.2012 kello 19.32 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

Torstai 2.8. Sadevaroitus

Ei pitäisi valittaa työoloista, mutta narahdetaan sen verran, että ensivisiitti Olympiastadionille paljasti karun totuuden: suurin osa sekä selostajista että kirjoittavista toimittajista istuu taivasalla.
Se tarkoittaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä sitä, että lajiraporttien tekeminen viivästyy ajoittain. Tuskin jaksaa poutaa pitää koko yleisurheilukilpailujen ajan. Toinen vaihtoehto on kipaista stadionin pressikeskukseen, jossa tätäkin mietelauselmakokoelmaa kirjoittelen.
Pääasia lienee, että johonkin suomeksi kirjoitettuun muotoon näiden kekkerien tapahtumat saadaan tallennettua.
Vaikka nykyjournalismi onkin mennyt henkilö- ja ilmiövetoiseksi, jo tulevaisuuden historiantutkijoiden ja urheilukirjailijoiden vuoksi nämä pitää kertoa niin tarkasti kuin mahdollista.
Emme mene siis silppujournalismin emmekä juoruilun linjalle, vaan pitäydymme asiassa.
Syyskuussa ilmestyvään lehteen ehdimme rakennella analyysejä ja henkilötarinan tapaisiakin. Silti myös siinä lajien kulku - ei sentään lajien syntyä - kerrataan tiiviisti.

Olen odottanut näitä mittelöitä yli vuoden ajan. Sitten Daegun MM-kilpailujen ei aivan kummallisia asioita ole tapahtunut, mutta jotain kuitenkin.
Eniten hämmästyttää keskimatkoille sekä miehiin että naisiin ilmestynyt 17 - 21-vuotiaiden hurjapäiden joukko, joka todennäköisesti vuolaisee Lontoonkin metalliharkosta omat lastunsa.
Jos niin käy, on aivan pakko pohtia, voiko siitä ilmiöstä vetää minkäänlaisia yhtä kuin -merkkejä uintiin. Joitakin samoja fysiologisia lainalaisuuksia näillä lajeilla tietenkin on, mutta tekniikan osa keskimatkojen juoksussa ei voi olla yhtä iso kujin uinnissa.
No,vatvotaan sitä sitten, jos aihetta ilmenee.

Toiveiden esittäminen ei oikeastaan toimittajalle kuulu, mutta listataan nyt muutama.
1) Keihäsmitali. Kun suomalainen huippu-urheilu lähes kokonaisuudessaan tuntuu vajonneen vuoteen nolla, tämä tekisi terää, joskaan ei poistaisi yhtään ainutta ongelmaa.
2) Jokin vaihtoehto Usain Bolt -show´lle. Sen aika oli ja meni. Kansa nauroi aina uudelleen Oliver Hardyn kastumiselle ja Stan Laurellin päähän kohdistuneille tälleille, mutta Boltia ei enää jaksaisi moni muukaan kuin allekirjoittanut.
3) Edes yksi täysin yllättävä eurooppalainen juoksumitali. Voi olla liikaa pyydetty, mutta ehkä maratonilta?
4) Briteille enemmän onnistumisia kuin epäonnistumisia. Yleisurheilukulttuuri elää näköjään tässä maassa yhä niin voimakkaana, että heille sen soisi täydestä sydämestä.
5) Jokin ihan uusi mitalistimaa tilastoihin. Guatemala kävelyssä?
6) Pari maailmanennätystä. David Rudisha tuskin tekee kolmen kierroksen kilpailussa, mutta naisten moukarinheitossa voi 80 metriä mennä rikki. Ehkä Aries Merritt juoksee 110 metrin aidoissa järjen seisauttavan ajan.

Näin ensikertalaisena Lontoon-kävijänä olen pääasiassa tyytyväinen ensimmäisen vuorokauden antiin.
En tiedä, mitä odotin, mutta ainakin päällisin puolin lontoolaiset näkyvät olevan ihan tavallisia ihmisiä. Pukeutuvat tavallisesti, vastaavat ystävällisesti turistin typeriin kysymyksiin ja antavat tietä jalankulkijalle, jos sattuvat fillarilla olemaan liikenteessä.
Eilen kuoli tässä stadionin nurkilla yksi pyöräilijä saatuaan tällin bussilta, jota poliisi kuvaili "olympiabussin näköiseksi". Ei paljoa säikäyttänyt niitä satoja ja taas satoja fillaristeja, jotka sotkivat aamuseitsemältä autojen seassa töihin.
Ihan kaikilla ei ollut kypärää päässään, mutta aika monella sentään.

Jäädään odottamaan huomista. Koneen kansi on hyvä panna kiinni havaintoon, että kas vaan: naisten judostakin Iso-Britannia sai kultaa, jonka tuonut kaunis vaaleaverikkö itkeä tirautti oikein kunnolla.

Lontoossa torstaina 2.8. kello 16.52 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

***

Tiistai 31.7. - keskiviikko 1.8. Ruuna Reippaalla Lontooseen

No niin, nyt on päästy jo pelipaikoille - tai ainakin niitä lähelle.
Herätys tuli Tampereella kello 4.05. Tai siis kännykkä oli asetettu herättämään silloin, mutta eipä uni tullut silmään enää 3.33:n jälkeen. Helppo muistaa.
Viimeinen ilta kotikatsomoissa sujui ällistellen purjehtijoiden vaikeuksia ja uintikommentaattori Vesa Hanskia, joka hoitaa mielestäni hommansa erinomaisesti.
Lentokoneessa vaihdoin muutaman sanan Hanskin yleisurheilukollegan Mika Lehtimäen kanssa. Mika toivoskeli Vesalle enemmänkin suunvuoroa, mutta hyvinhän vuoropuhelu Hoopi Hännisen kanssa mielestäni on altaan reunalla toiminut.
Mika, itsekin turkulainen, kauhisteli, miten leveää turun murretta Vesa puhuu, mutta minua se ei häiritse pätkääkään. Minun puolestani saisivat vaikka selostaa kukin omalla murteellaan. Niitä on aina hauska kuunnella.
Joka tapauksessa on erinomainen asia, että entisiä huippuja saadaan yhä useampaan lajiin mikrofonin taakse. Siinä Lehtimäki on kyllä oikeassa, että heille pitää myös antaa tilaisuus puhua muutakin kuin kehua ja hehkuttaa. Kritiikkiä täytyy tulla silloin, kun siihen on aihetta, kunhan se ei vain lätsähdä  valitusvirreksi tyyliin "meidän aikanamme kaikki tehtiin paremmin".
Ylen lähetyksissä olisin mieluummin seurannut vaikka maahockeyta kuin jättiannoksia sulkapalloilua ja telinevoimistelua. Entä mihin jalkapalloilu hukkui nyt?
No, maahockeyareena näkyy olevan ihan tässä Olympiastadionin ja pressikeskuksen vieressä. Pitää käväistä katsomassa livenä.

Lentomatka vierähti rattoisasti Markku Ropposen dekkarin parissa. Ropposen esikoinenhan oli muistaakseni varsin laiha lätyskä nimeltä Pronssijuhlat, joissa joku taidettiin tusjauttaa hengiltä Toivo Hyytiäisen vuoden 1952 keihäspronssia juhlittaessa. Vai mitenkä se meni...?
Nyt ällistykseni oli suuri, kun Ropponen sijoitti sankarinsa, yksityisetsivä Otto Kuhalan ajamaan autonrotiskonsa tuusannuuskaksi aivan synnyinmaisemissani Lapinlahden ja Varpaisjärven välisellä tiellä.
Miehenkiintoista - paitsi että Ropponen teki hurjan määrän asiavirheitä. Varpaisjärvellä ei ole Teboilin vaan Esson baaria, eikä siellä taatusti sanota sie ja mie vaan sinä ja minä!  Ja niin poispäin, mutta ei kai Jyväskylässä asuva eteläkarjalainen voi sellaisia hienouksia ymmärtää.
Ruuna Reipas, Varpaisjärven kautta aikojen kuuluisin ja menestynein urheilija toki oli kohdallaan virastotalon pihalla. Nythän se on Lapinlahden kunnan palvelupiste, vai mikä lieneekään virallisesti.
Mutta että Lontooseen piti matkata saadakseen lukea romaanin, jossa liikutaan niillä nurkilla...Jäi siitä vielä yli puolet tavaamattakin.
Aamukone ei ollut ihan täynnä, mutta kiitettävä määrä suomalaisturistejakin siihen oli heräillyt. Veikkaan, että Olympiastadionilla heitetään keihästä tukevan sinivalkoisen kannustuksen siivittämänä.

Tällä vastassa oli tyypillinen, harmaa ja viileä brittisää mutta sitäkin lämpimämpiä ja auttavaisempia ihmisiä. Ihan jotain muuta kuin Pekingin kivikasvoinen olankohauttelu 2008.
Totta kai ensimmäinen päivä menee pakostakin käytännön asioiden pinon purkamisessa, mutta näiden ihmisten kanssa nekin tuntuvat lutviutuvan.
Ainakin Ylen maanmainio selostaja Jarmo Lehtinen oli perin tyytyväinen kuljetuksiin, jotka hoidetaan tietysti kaksikerroksisilla busseilla.
Suomalaisuus tuntuu olevan korkeassa kurssissa täällä, ja ihan totta: lähes jokainen kansalaisuuttani kysynyt vapaaehtoinen rupesi luettelemaan suurten suomalaisten yleisurheilijoiden nimiä.
Varsinkin Tiina Lillakin kuulumisia kyseltiin kovin, mutta enpä osannut heille niistä kovin tarkkaa selkoa tehdä.
Autossa matkalla lentokentältä Russell Squarelle juttelin amerikkalaisen pariskunnan ja heidän 11-vuotiaan tyttärensä kanssa. Jaoimme yhteisen huolen nuorison ylipainoistumisesta ja mielipiteen Tampereen kauneudesta.
Olivat painiväkeä, ja perheen isäntä muisteli lämmöllä Tuomo Karilaa.

Hotellikin löytyi aivan keskustasta, sokkeloisten katujen risteyksestä, ja tietysti piti kuolemanväsyneenäkin ensin ottaa selvää, millaiset lenkkimaastot hotellin ympärillä avautuu.
Eivät olleet kaksiset ihan lähellä, mutta yllättäen Russell Swuare tupsahtikin eteeni runsaan viiden minuutin hölkyttelyn jälkeen.
Siinä puistossa totisesti piisasi väkeä, ja puluja, mutta muita lenkkeilijöitä oli vain muutama. Se yllätti, sillä tunti-pari aiemmin juoksijoita tuntui olevan joka puolella. Niinköhän britit ovat hylänneet rasvaiset lounasruokansa ynnä tuhdit oluensa ja vaihtaneet ne kuntoiluun ruokatunnilla?
Eiköhän tämä tästä rupea rullaamaan, mikäli nettiyhteydet toimivat.

Lontoossa keskiviikkona 1.8. (koulut alkavat taas tässä kuussa...) kello 17.45 Suomen aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

Maanantai 30.7. Viiden tonnin vehkeet

Eipä jäänyt suomalaiseen olympiahistoriaan näiden kekkereiden kolmas kilpailupäivä, jollei Anu Niemisen huippu-uran viimeistä sulkapallo-ottelua lasketa. Anulla kun ei ollut siinä mitään jakoa.
Nieminen kuitenkin kuuluu niihin suomalaisiin naisurheilijoihin, jotka ovat jaksaneet sinnitellä erinomaisella kansainvälisellä tasolla toistakymmentä vuotta, vaikka elämä ei ihan aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Erinomainen roolimalli siis, ja hänen työnsä lajin parissa jatkuu valmennustehtävissä.
Ville Lång taisteli varsin pirteästi itseään selvästi parempaa miekkosta vastaan, ja erän tältä vieminen voidaan kyllä laskea venymiseksi. Siitä plussa.
Sulkapalloilu kuuluu sarjaan urheilulajeja, jotka näyttävät naurettavan helpolta, mutta ovat itkettävän vaikeita. Televisiokuvasta saa hyvin valjun käsityksen siitä, miten nopeaa peli luonnossa on.
Puolella korvalla kuuntelin autoradiosta juttua jostakin tutkimuksesta, jossa käsittääkseni väitettiin sulkapalloilun olevan fyysisesti vaativin laji, kun kaikki osa-alueet summattiin yhteen. En tuota väitettä purematta niele, mutta hyväksyn sulkiksen mielihyvin olympiaohjelmaan.

Radiosta kuului myös juttua Wimbledonin tennispyhätön historiasta. Jos ette kuulleet, arvatkaapa, paljonko Billie Jean King nettosi naisten kaksinpelin voitostaan "Vimpelissä" kuumana kesänä 1968!
Oikea vastaus on ruhtinaalliset 750 puntaa. En tiedä, kuinka paljon se olisi nykyeuroiksi muutettuna, mutta joka tapauksessa kärpäsen kakka verrattuna tämän päivän palkkioihin.
Raha askarrutti mieltäni jo eilen - ja lujasti. Pojallani alkoivat kiekkokauden 2012 - 13 jäätreenit, joissa kuulin, että hänen joukkuekaverinsa oli käväissyt männä viikonloppuna jossain päin Satakuntaa vetouistelukilpailuisssa.
Oli osunut kilpailun lihavin kuha kohdalle, ja siitä oli napsahtanut 5000 euron lahjakortti kalastusvälineliikkeeseen. Siis viiden tonnin! Oli se melkoinen potti 13-vuotiaalle jullikalle. Isänsä kertoi keksineensä ostamista jo ainakin 4000 euron arvosta.
Liikuuko suomalaisessa yleisurheilussa - tai ylipäänsä kilpaurheilussaa - koskaan tuollaisia rahasummia muuta kuin arvokilpailuissa ja eliittikisoissa? Pitäisikö liikkua, ja kenelle rahat pitäisi ohjata: urheilijalle, huoltajalle vaiko valmentajalle?
On tämä erikoinen matalasuhdanne, kun yrityksillä tuntuu olevan joutilasta taskuhyvää ilmaan viskeltäväksi! Kalastus on aivan loistava harrastus ja sosiaalisen elämän muoto, en minä sillä motkota, mutta kumminkin...
Sitä paitsi oikeaan osoitteeseen meni. Pojan isä on ollut eri syistä sairauslomalla vissiin neljä kuukautta tästä vuodesta. Viimeksi katkesi toukokuussa sormi irtopoikki autotallin uutta ovea asentaessa. Jo oli aikakin tuurien ja viuhkojen kääntyä.

Mitäs vielä tarttui eilen Lontoosta mieleen?
Ainakin se, että purjehduksestakin on sitten tehty ihan siedettävä televisiolaji hyvällä kuvauksella ja grafiikan käytöllä. Jos olisi aikaa, siihen voisi perehtyä tarkemminkin ja samalla kohottaa yleissivistustään, mutta yleisurheilu tässä rupeaa jo polttelemaan.
Purjehduksenkin urheilullisuudesta on väitelty ainakin siitä saakka, kun Esko Rechardt voitti olympiakultaa Tallinnan vesillä 1980. Asiaa ei tarvinne sen kummemmin kommentoida. Riittää, kun katsoo seiloreiden kiipeilemistä, loikkimista ja roikkumista vempaimiensa kanssa. Kyllä se minusta ihan urheilulta näyttää.
Olen täysverinen maakrapu, eikä minusta koskaan tule purjehtijaa. Se harmittaa, sillä olen myös täysverinen kesä- sekä ulkoilmaihminen, ja tiedän, että pitäisin purjehtimisesta.
Illalla äimistelin 15-vuotiaan liettualaisneidon uinnin olympiavoittoa. Päänuppiini ei kerta kaikkiaan mahdu, miten nämä 15 - 17-kesäiset miehet ja naiset voivat päihittää taatusti paljon vahvempia ja kestävämpiä kilpakumppaneitaan äärimmäisen raa´assa nopeuskestävyyslajissa.
Toivottavasti se jääkin salaisuudeksi. Sitä paitsi Liettua vaikutti oikein mukavalta maalta vieraillessani siellä ensimmäisen kerran kolmisen viikkoa sitten. Mieluummin kulta sinne kuin Kiinaan!

Edessä on pakkausoperaatio ynnä muut lähtörituaalit. Tampere-Pirkkalasta suuntaan kohti Lontoota huomenna kello 6.15 koneella.
Jos ilmassa pysytään ja muutenkin selvitään saapumismyllystä läpi, seuraava jorina kirjoitetaan sitten siellä. Teen sitten mitalistiveikkauksen ja vilkaisen hieman tilastokirjoja.
Mitalistiveikkaus onkin paljon hankalampi tehdä kuin mitaliveikkaus, johon tulee aina kulta, hopea ja pronssi. Samoin mitalisuosikit ovat aina samat: kulta, hopea ja pronssi, mutta mitalistisuosikit vaihtelevat kovastikin. Senkin voisi etenkin nuorempi toimittajasukupolvi opetella.

Tampereella odottavan nuhjuisena, mutta vähitellen selkenevänä tiistaiaamuna 31.7. kello 10.35
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

Sunnuntai 29.7. Ukkosmitali tuli!

Valo- ja äänitehosteshow´ta ihastellen meni viime yöstäkin reilu tunti. Ei yltänyt tämä myrsky Helsingin seitsemän vuoden takaiseen MM-myteriin, mutta rankingini hopeasijasta se tappeli saman viikonlopun 1994 kovimman ukonilman kanssa. Mitali saatiin siis sittenkin!
Kuinka ollakaan, kuulema Lontoossakin ukkosti, ja kuinka ollakaan: taas Jarkko Niemisen ottelua siirreltiin sen vuoksi.
"Jarkko,  hiljennä brittiyleisö", vaatii Aamulehti etusivullaan jatkaen kansallisuhoista linjaansa, josta on saatu "nauttia" jääkiekkoilun arvoturnausten aikana keväästä toiseen.
Minulle passaisi vallan hyvin, että Nieminen saisi palkinnon pitkästä uurastuksestaan. Yhtä analyyttistä ja hyvin käyttäytyvää huippu-urheilijaa ei ihan joka toisessakaan puussa kasva, mutta alkaisi olla myös hänen seuraavan vastustajansa Andy Murrayn vuoro voittaa jotakin suurta.
Sen sijaan tiettyjen medioiden öykkärimäinen ennakkouho ja heti vastoinkäymisten tullen puukolla selkään takominen ei ole mistään kotoisin. Veikkaan, että samasta tamperelaisaviivista luetaan pilkallinen kolumni, kunhan Nieminen häviää Murraylle.

Kestävyysurheilun suurena ystävänä seurasin pyöräilyn naisten maantieajoa aika tarkkaan, vaikken kovin hurahtanut olekaan pyöräilyyn. Siinä kikkaillaan ihan liikaa verrattuna juoksuun.
Minun päähäni ei mahdu, miten kolmen ajajan irtiotto voi lamaannuttaa kaikki muut niin, ettei edes todellisia yrityksiä roikkua mukana nähdä.
Maratoneilla sentään aina joku yrittää, ja jopa tapauksessa pääjoukko hajoaa kuin teiniparvi ostoskeskuksen nurkalta poliisin saapuessa paikalle. Pyöräilyssä peloton - mistähän hitosta sekin termi tulee - tuntuu lamaantuvan epäuskoisena, ja aina joku torvelo menee sen kärkeen säätelemään vauhtia karussa olevalle maanmiehelleen tai  -naiselleen liiankin passeliksi.
Ehkä olen liian tyhmä ja taktisesti köyhä tajuamaan näitä pyöräilyn hienouksia, mutta minusta aika-ajo kelloa vastaan on paljon kovempi juttu, kuten on hiihdossakin väliaikalähtö.

Miesten 4x100 metrin vapaauintiviestissä tuuletin, kun Ranska kukisti USA:n. Miksikö? Siksi, ettei jenkkien koko joukkueen vaihtaminen auttanut.
Juoksuviesteissähän pari juoksijaa saa vaihtaa eristä finaaliin, mutta uinnissa näkyy kaikki olevan mahdollista. Siitäpähän saivat.
Telinevoimisteluakin olisi ihan hauska ollut katsoa, samoin painonnostoa, mutten ehtinyt, kun piti käydä välillä tekemässä töitä Valkeakoskella jalkapalloliigan ottelussa.
Kuulemasta ei voinut välttyä, että kului 40 vuotta siitä, kun suomalainen telinevoimistelija viimeksi urheili olympiakisoissa.
Nyt uhkaa nyrkkeilyä sama tilanne; enää 28 vuotta jäljellä. Vaikka minkälaisia projekteja amatöörinyrkkeilyymme perustettaisiin, ne eivät tahdo kestää edes olympiadia. Joku lopettaa, toinen seikkailee lian vaarallisissa paikoissa siihen aikaan, kun huippu-urheilijan tulisi vetää unta kaaliinsa, ja ammattinyrkkeilyn vetovoima on liian kova.
Laji on kova kuin mikä, ja iso osa SM-mitalisteistamme on maahamuuttajataustaisia. On helppo ymmärtää, miksi he mieluummin lähtevät kokeilemaan onneaan rahan perässä kuin yrittävät Suomen edustajiksi olympiakisoihin.

Enää neljä päivää yleisurheilun alkuun. Sääliksi käy maratoonari Paula Radcliffea, jolle olympiamenestyksen tavoittelu taisi muodostua niin tärkeäksi asiaksi, että hän taas - ilmeisesti jo kolmannen kerran - luki kehoaan väärin.
Kaikki terävimmän huipun yleisurheilijat kuitenkin liikkuvat harjoittelussaan niin ohuella linjalla, että yksikin väärä harjoitus voi horjaduttaa sen väärälle puolen.
Tuskin mikään muu kotikulta olisi saanut brittiyleisöä niin suurten tunteiden valtaan kuin Radcliffen voitto. Mitalikin olisi voinut siihen riittää.
Sisimmässään Paula kuitenkin tiennee, ettei hän olisi mahtanut mitään Kenian ja Etiopian rintamalle. Kulta pitänyt ottaa kahdeksan vuotta sitten Ateenassa, mutta silloin lämpömittari näytti lähtöhetkellä 36 asteen vaatimattomia lukemia.

Nyt saisi ukkonen jo loppua, että maaseudullakin voisivat ihmiset rauhassa seurata olympiatapahtumia telkkarista.

Tampereen subtrooppisessa maanantaissa 30.7.2012 kello 11.15
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehto

****

Lauantai 28.7. Entisten nuorten olympiaradio

Ensimmäisen varsinaisen kilpailupäivän suunnitelmiini kuului juosta Hämeenlinnan Kaupunkimaraton MP3:n kuulokkeet korvillani ja nauttia kahdesta minulle tärkeästä asiasta yhtä aikaa.
Ei mennyt ihan putkeen, ei.  Ensinnäkin jouduin keskeyttämään 28 kilometrin kohdalla ja toiseksi olympiakanava Yle Puheen kuuluvuus Hämeenlinnan keskusta-alueella oli niin onneton, että päädyin sen sijaan kuuntelemaan Radio Suomesta Entisten nuorten sävellahjaa.
Ei sekään huono vaihtoehto ollut. Siinä kohtaa, toiselle 14 kilometrin kierrokselle lähtiessäni, kun jonkun toivekappaleena ollut Uriah Heepin July Morning tulvi korviini, askel vielä nousi niin, että taisi kiihtyä liikaakin.
Eipä tarvinnut pitkään odotella, kun liki 30 asteen lämpötila yhtäkkiä keskelle 15 - 18-asteistta sadekesää teki tehtävänsä niin minulle kuin monelle muullekin. Kun vielä selkä kramppasi niin pahasti, että sisäänhengittäminen rupesi olemaan joka juoksuaskeleella tuskaa, yksi ainut vaihtoehto jäi järkeväksi.
Joskus on vain nöyrryttävä ja myönnettävä rajallisuutensa. Olisin varmaankin kävelemällä päässyt läpi koko matkan säädetyssä ajassa, mutta kuinkahan viisasta se olisi ollut neljä päivää ennen Lontooseen lähtöä?
Yritetään syksyn viileämmillä säillä uudelleen. Paineita ei ole, koska keväällä meni Toijalan maraton ihan riittävän hyvin.

Ehdinhän toki seurata olympiakisojakin kotona ja autossa.
Hieman ristiriitainen tunne jäi ampuja Kai Jahnsonin mietteistä kahdeksannen sijan jälkeen. Hän piti finaalipaikkaa yhtenä uransa kohokohdista, eikä korviini tarttunut kovin pettyneitä sanankäänteitä finaalissa epäonnistumisesta.
Ehkä se osoittaa, että kyseessä oli henkisesti kypsä urheilija, joka ei lähtenyt selittelemään mitään. Vai saattoiko se sittenkin olla hienoinen viesti tyyliin "ettehän te tämän enempää suomalaisurheilijoilta odotakaan"?
Ristiriitaisia ajatuksia heräsi myös painija Matti Kettusen takareisivammasta. Kyllähän siinä nyt niin käy, että Kettunen tietää itsekin kisojen olevan hänen osaltaan ohi. Tuskin hän muuten olisi itse soittanut Jarkko Ala-Huikulle osoittaen siviilirohkeutensa.
Nyt tässä tietenkin käy niin, että Ala-Huikku tulee varamiehenä pelipaikalle ja ottaa mitalin. Siitä se vasta pulina syntyykin.

Uintiakin tuli nähtyä enemmän kuin neljä vuotta sitten Pekingissä koko aikana yhteensä.
Pakko myöntää, että ilmaisin tyytyväisyyteni, kun Michael Phelps jäi nelosen sekarissa ilman mitalia.
Ei minulla ole mitään niin loistavaa urheilijaa vastaan, mutta sitä vastaan kylläkin on, että uintimatkoja on niin  julmetusti.  Puoletkin riittäisi, ettei syntyisiä vääristyneitä mielikuvia kaikkivoipaisista jumalolennoista.
Rupesin miettimään myös uinnin visuaalisuutta. Onhan pärskeiden kanssa pelaaminen varsinkin hidastuskuvissa hienoa, mutta kuinka paljon valokuvaajat saavat niistä irti verrattuna yleisurheiluun? Tuskin juuri mitään.
Judoa radiosta seuratessani pohdin, miten kamppailu-urheilija käsittelee jännitystään suurkilpailuissa. Se ei takuulla ole yksinkertainen prosessi, mutta pakkohan jännityksen on laueta kertaheitolla - judossa ja painissa sananmukaisesti - ensimmäisen ottelun alkaessa.
En ole ihan varma suhtautumisestani itämaisiin kamppailulajeihin. Ne ovat fyysisesti erittäin vaativia ja tarjoavat jopa tavan tallukoille oivan harrastuksen, mutta jokin niiden sisäisessä olemuksessa pokkurointeineen päivineen mättää luterilaista mieltäni.
Siksi paini kiinnostaa selvästi enemmän.

Yöllä kahden maissa Tampereella jyrisi ja salamoi tunnin verran aika rapakasti. Lämpöhalvauksen partaalla käynyt kroppani tykkäsi siitä, että ikkunasta tulvahti hennosti hieman raikkaampaa ilmaa.
Lontoossakin koetaan taatusti kisojen aikana rajuilma. Niin käy vääjäämättä lähes jokaisissa kesäolympiakisoissa. Ateenassa 2004 tosin taisi pitää poutaa koko ajan, mutta siellä pöllysi hiekka kuumien tuulten irrottamana.
Pekingissä lähdin ensimmäisenä sunnuntaina muka katsomaan Jarkko Niemisen tennisottelua. Se peruttiin, ja huomasin eksyneeni todella pahasti. Ukkonen pauhasi oikein kunnolla, kun lampsin kaatosateessa seuraamaan Argentiinan ja USA:n naisten maahockeyottelua.
Sellainen on mahdollista vain olympiakisoissa. Siksi kai turistitkin niihin haluavat.

Tampereella hiostavan nahkeana sunnuntaiaamuna 29.7.2012 kello 8.40
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö Yleisurheilun Kuvalehti

****

Perjantai 27.7. Paikoillenne...valmiit...piip-piip-piip

Otetaan nyt sitten varas-, vilppi- tai aavistuslähtö Lontoon olympiakisoihin, koska jalkapalloilijatkin ovat niin tehneet ja avataan tämä höpinäpalsta, johon lisäillään ajatuksia päivittäin.
Sieltä täältä on tullut pelejä seurattua, ja eniten minuun ovat vaikutusta tehneet Ruotsin naiset ja Japanin miehet.
Ruotsittaret puhkoivat Etelä-Afrikan aivan liian korkealla maleksinutta puolustuslinjaa niin viiltävillä laitapalloilla, että mielessä kävi, onnistuisikohan sama Suomen miesmaajoukkuettakin vastaan. Todennäköisesti kyllä.
Japani taas kumosi Espanjan käytyään jokaisessa tilanteessa herhiläisenä vastustajiensa kimppuun. Muutama minuutti ennen loppua, maalin johtoasemassakin, kärkimies juoksi kuin viimeistä päivää pallon ja Espanjan pakkien kimpussa.
Niin sitä pitää pelata, kun kerran on olympiakisoihin päässyt!
Eilisillalta jäi mieleen vaimoni kysymys: "Miksi tuo yksi on noin hirveän huolestuneen näköinen?"
Hän tarkoitti Ison-Britannian kapteenia, 37-vuotiasta Ryan Giggsia. Eivät taineet rypyt Giggsin otsalla pahemmin oieta Senegalin väännettyä tasurin.
Minua muuten ärsyttää suunnattomasti Iso-Britannia-nimen typistäminen Britanniaksi. Ärsyttää lähes yhtä paljon kuin itse asiassa -maneerin hokeminen ja kilpailla-verbin korvaaminen sikamegaekstrasuperhyperlässynlässyn tyhmällä kisata-sanalla, joka ei ole edes kunnon suomen kieltä.
Tulisi raskas kaksiviikkoinen pelkästään kotimaan tiedotusvälineiden äärellä...

Avajaisiahan vietetään tänä iltana, mutta paikan päälle matkustan vasta keskiviikkona 1.8. aamupäivällä.
En halunnut notkua Lontoossa tyhjän panttina päiväkausia, vaikka tekemistä ja näkemistä varmaan olisi riittänyt vaikka viikoksi etukäteen. Valtavat ihmismäärät, kulkuneuvojen kyttääminen ja alituinen varuillaan olo omaisuutensa puolesta on niin stressaavaa, että eiköhän tuokin aika riitä.
Yleisurheiluhan alkaa vasta perjantaina. Siis jo perjantaina viikon päästä.
Usain Bolt näkyy pitäneen tiedotustilaisuuden lippalakki vinossa. Alaselkä kuulema on kuulema vaivannut ja säteillyt takareisiin. On hyvä, että Bolt sanoi sen nyt, eikä vasta otettuaan käkättiin sekä Tyson Gaylta että Yohan Blakelta.
Tehdään roknoosi mitalisteista myöhemmin, vaikkapa sitten ensi torstaina paikan päältä.
Tässä on jo muutaman päivän sisällä kolme mitalistiehdokasta lipsahtanut liian tuhtien rohtojen vuoksi katsomon puolelle, ja huhut kertovat, että lisääkin olisi pudokkaita tarjolla.
Mieluummin nyt kuin viikon päästä.

Niin ne avajaiset alkavat kello 22 Suomen aikaa. Silloin aion jo vedellä hirsiä, koska kansantanssit rummunpäristyksellä ryyditettynä eivät mielestäni kuulu urheilukilpailuihin. Minulle riittäisi, että Lissu Kakkonen julistaisi televisiossa 30. kesäolympiakisat avatuiksi.
Olen päässyt parhaimmillani kilometrin päähän avajaisia. Niin kävi Barcelonassa 20 vuotta sitten, kun yritin epätoivon vimmalla luoda kannettavalla tietokoneella yhteyttä Suomeen.
Se ilta venähti pitkäksi, eikä toivottua tulosta saatu. Jos en väärin muista, homma onnistui seuraavana päivänä STT:n taikurin Pertti Westin tultua avuksi niin minulle kuin varmaan tusinalle muita suomalaistoimittajia.
Se oli sitä aikaa, kun modeemista kuunneltiin nousevaa ja laskevaa yhteydenottosignaalia. Vaikka korvani on tinnittänyt pian puolitoista vuotta, kuulen sen signaalin edelleen helposti vähänkin mielikuvitusta käyttämällä.

Eivät hyväksy veikkaustani, jos ilmoitan vasta huomenna Suomen saamien mitalien määrän.
Ennustanhäntä siis nyt, että lätyköitä tulee neljä.
Yksi kirkas keihäästä, toinen kirkas purjehduksesta, yksi aika kirkas purjehduksesta ja yksi himmeä ammunnasta.
Voipi tulla ammunnan - enkä tällä nyt tarkoita Ahlmanin maatalousoppilaitoksen Iidesjärven rannassa laiduntavia hiehoja - asemesta painistakin.
Kuitenkin toivon Satu Mäkelä-Nummelan pääsevän taas pallille. Hän edustaa jotenkin niin aitoa ja juurevaa suomalaista naistyyppiä, ettei hänestä voi olla pitämättä.
Satu sanoo suoraan, mitä ajattelee, eikä managerien ja agenttien tai lajiliittojen mediakouluttajien ohjeiden mukaisesti. Eilen kuuntelin radiosta, kun hän kertoi valikoivansa matkalukemisensa sen perusteella, kuoleeko kirjassa ketään...

Tampereella kuumetta nostattaessa Unikeon päivänä eli perjantaina 27.7.2012 kello 11.05
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti