Näen taas töllistellä

Kuulin luotettavasta lähteestä, parturikampaajaltani, kauppalassani paheksutun tällä vuosituhannella miestä, joka tunnusti sanomalehdessä katsovansa naisurheilua naisten tähden. Nyökkäsin uutiselle konkarin elkein. Minulla on runsaasti henkilökohtaista kokemusta aiheen tiimoilta. Olen hyväillyt urheilevan naisen muotoja kynällä usein, vieläpä tahallani.

Parturikampaajan käsittelyssä ei ole muuten viisasta nyökkäillä.

Mysteeriä naisesta tarkastellaan nykyään kohtalaisen irtonaisesti yhteiskunnan valtaväylillä. Ja mikäli olen ymmärtänyt parturikampaajani kippuraan selatut naistenlehdet oikein, kauneutta ei yltyvästä harvinaisuudestaan ja sen aiheuttamasta silmiinpistävyydestä huolimatta mielletä suureksi sosiaaliseksi haitaksi. Mutta jestas kun kaunis nainen saapastelee sanomalehden urheilusivuille.

Arvoisa toimittaja, kuinka julkeatte nimitellä naista kauniiksi!

Arvoisa toimittaja on suomennokseni puhuttelusta "senkin läähättävä törkimys".

Tiedämme naisurheilijat syyttömiksi konfliktiin. Ringa Ropo ei iloisen 1980-luvun päätteeksi sonnustautunut vallankumouksellisesti ihonmyötäisiin vetimiin - "Onksee uimapuku", ihmiset kähisivät - korostaakseen hienoa rakennettaan vaan hypätäkseen sen ansiosta pidemmälle. Muinaiset Amerikan ihmeet Florence Griffith Joyner ja Sandra Farmer-Patrick eivät huristelleet radalla pitsiluomuksissa vetääkseen katseita puoleensa vaan lisätäkseen niiden avulla jo valmiiksi lujaa vauhtiaan.  

Naiset kautta luomakunnan urheilevat yksissä tuumin meikittä kasvoin, tukka huonosti ja harmaissa vaatteissa, jotta katsomossa osattaisiin keskittyä olennaiseen, heidän taitavuuteensa. Puuttuu enää, että miehet pitävät kitansa kiinni.

Ei tipu.

Urheilevat naiset ovat nätimpiä kuin urheilemattomat naiset. Se johtuu liikunnan myönteisestä vaikutuksesta kehoon ja vähän päähänkin. Miehillä on taipumus silmäillä mieluummin kauniita kuin monimutkaisia kohteita ja selostaa havaintonsa suureen ääneen lähimmäisilleen, myös naisille. Taipumus on lapsenomainen eli viaton ja siten ihailtava.

Parturikampaajani, joka on melkein naisurheilija itsekin - hurja kävelemään - ei paheksu miesten taipumuksia. Hän saksi hiukset pois silmiltäni ja sanoi: "Näet taas töllistellä."

Salossa sunnuntaina 7.4.2013 Heimo Elonen

0 - 6 ei kerro kaikkea. EM-halliblogi, päivitetty su 3.3. klo 20.20

Länsinaapurilta tuli siis turpaan 0 - 6, kun mitaleita lasketaan, mutta eipä kannata mutristaa suuta.
Ruotsalaiset ansaitsivat joka ikisen palkintopallisijansa, ja koko pohjoismaisen yleisurheiluväen kelpaa olla heidän puolestaan iloisia.
Tietenkin voidaan muistuttaa, että heidän saaliinsa olisi hieman pienentynyt, jos kaikki Euroopan parhaat olisivat olleet mukana. Esimerkiksi naisten korkeudesta ei taatusti olisi tullut kahta mitalia - ehkei yhtäkään.
Miesten pituuden tosi kovista eurooppalaisista puuttuivat oikeastaan vain Iso-Britannian olympiavoittaja Greg Rutherford ja Venäjän ME-juniori Sergei Morgunov. Työ ja tuska olisi heilläkin ollut tunkeutua Michel Torneuksen ja Aleksandr Menkovin ohi.
Naisten pituudessa Erica Jarderia ei takuulla olisi mitaloitu, ja vaikeaa olisi Moa Hjelmerilläkin ollut mahtua 400 metrillä kolmen parhaan joukkoon.

Niille kumminkin mitaleita annettiin, jotka paikalle tulivat, ja Venäjän parhaiden joukkopoissaolon ymmärtää.
Panokset itänaapurissa on ladattu kohti Moskovan MM-kilpailuja, eikä yhtään kiveä jätetä kääntämättä. Tukea saadaan tarvittaessa vaikka presidentti Vladimir Putinilta, niin kiivaasti Venäjä haluaa näyttää mahtinsa ennen kaikkea USA:lle, vaikka Neuvostoliiton aikaisesta vastakkainasettelusta ei enää olekaan kysymys.
Veikkaan, että alkukaudesta venäläiset eivät vielä tee kovin mahtavia tuloksia, mutta heinäkuussa rupeaa rytisemään.
Padasta kuului tosin ensimmäinen porinan ääni jo tässä viikonvaihteessa, kun USA:n Jenn Suhr riisti naisten seipään ME:n Jelena Isinbajevalta.
Sitä tervehtivät ilolla melkein kaikki yleisurheiluihmiset - niin monta vuotta tässä on vain jauhettu Isinbajevan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.
En hämmästelisi, vaikka ensi kesänä Isinbajeva saisi luovuttaa myös ulkokenttien ME:nsä olympiavoittaja Suhrille. Enkä panisi edes sitä lainkaan pahakseni.

Mutta eikös ole sitäkin hienompaa, että juuri pituuden finaalissa saatiin myös parhaat suomalaissuoritukset - niin kovatasoisesta tapahtumasta oli kysymys.
Eero Haapala hyppäsi hätkähdyttävän kypsästi ensimmäisissä arvokilpailuissaan pituushyppääjänä, ja Tommi Evilä teki voitavansa. Eiköhän ensi kesänä mennä kahdella, jos ei kolmellakin hyppääjällä MM-Moskovaan!
Roni Ollikainen ei hypännyt hallikaudella, mutta katsotaanhan, millaiseen kuntoon hän itsensä taikoo. A-raja on 825, ja toivottavasti loistovireinen Haapala selvittää sen jo alkukesästä, jolloin Ollikaiselle, Evilälle ja kumppaneille avautuisi mahdollisuus tavoitella paikkaa jo B-rajalla eli 810:n ylityksellä.
Tämä nyt on vain nimillä esimerkin vuoksi leikittelyä. Kuka tietää, kuka mitäkin ensin hyppää, mutta Haapalalla on jo Porin SE-pomppunsa 811:n ansiosta pitkä etumatka muihin juuri nyt.
Muistetaan kuitenkin se Ollikaisen 832 rahtusen liian kovaan myötätuuleen Jämsän kesäsunnuntaissa männä vuonna.

Taas tuli muistutus siitä, miten pieni maailma loppujen lopuksi on. Vieressäni koko kilpailujen ajan hallin mediakatsomossa istunut ranskalaisen L´Equipe -urheilulehden toimittaja Olivier Pacquereau paljasti syntyneensä ja asuneensa ensimmäiset kaksi elinvuottaan Kuopiossa.
Pariisilaisen herrasmiehen piti siis tulla göteborgilaiseen halliin toteamaan, että hänen ja hänen vieressään näppäimiä hulluja takovan kaljupään syntymäpaikkojen välimatkaa on 60 kilometriä...
Näihin hieman asian viereen loikkaaviin tunnelmiin on hyvä nykäistä töpseli seinästä ja lähteä kohti uusia touhuja.
Lukekaahan Yleisurheilun Kuvalehden paperiversio 2/2013! Kilpailuselostukset löytyvät netistä, joten yritetään vähän miettiä lehdessä, mitä tapahtumat ja tulokset merkitsevät.

Göteborgissa sunnuntai-iltana 3.3.2013 kello 19.19 paikallista aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

P.S. Voi kun vielä saisi tämän Göteborgin hienon kevätsään mukaan!

****

LAUANTAI 2.3. Iloista meininkiä

Löytyihän niitä ruotsalaisvenyjiä tuulisen ja pilviseksi muuttuneen lauantain kunniaksi. Erica Jarderin taistelu pituuspaikalla oli jotain niin perisvenssonmaista, ettei sitä voi kuin kunnioittaa, mutta niin oli myös Odain Rosen meno kuusikymppisellä.
Ruotsille tosiaan kasvaa uusi kultainen, tai ainakin joltakin väriltä kimaltava sukupolvi!
Juuri tätä kirjoittaessani hallin videotaululla näkyy pituuden palkintojenjako kauppakeskuksen EM-torilla. Kaikki mitalit jaetaan siellä, ja se on osoittautunut mitä mainioimmaksi ratkaisuksi!
Kilpailusessiot pysyvät tiiviinä tykityksenä, ja varsinkin kenttälajien urheilijat ovat tyytyväisiä, kun heidän ei tarvitse odotella vuoroaan palkintojejaon pärähtäessä päälle. Toivottavasti tätä perinnettä voidaan jatkaa seuraavissa arvokilpailuissakin, Sopotin MM- ja Prahan EM-hallissa.
Myös meidän median edustajien työskentely on miellyttävämpää, kun ei tarvitse kuunnella viidettä kertaa parin tunnin sisällä esimerkiksi "Suurta ja mahtavaa" vanhalla sävelellä mutta onneksi uusilla sanoilla.

Suomen maajoukkueen uusien runkourheilijoiden vahva esiinmarssi jatkui myös tänään.
Skeptisimmät ehtivät jo manata, että pitikin Eero Haapalan mennä viime viikolla Tukholman Globenin pomppuradalle itseluottamuksensa särkemään. Pelko osoittautui turhaksi, kun Scandinaviumin rata olikin lähestulkoon normaalisti joustava, erittäin nopea baana.
Voidaan vain arvioida, paljonko Haapalan 795:lle olisi mittaa ilmoitettu, jos se olisi lähtenyt nappiponnistuksella. Kuka tietää, ehkä 825?
Haapalan kunto ja ominaisuudet eivät tietenkään hävinneet Tukholmassa mihinkään, ja nyt on kaikki paineetkin karistettu. Sunnuntai-illan finaalista tulee huippumielenkiintoinen.
Tommi Evilä on valmistautunut tähän kauteen kotimaassa. Se on tuonut ajattelumaailmaan muitakin ulottuvuuksia kuin urheilemisen, ja samalla ovat flunssapöpötkin pysyneet kurissa.
Tommi muistutti karsinnan jälkeen, että jos hallikauden alussa tulee kipeäksi, toiveet menestyksestä voi saman tien heittää menemään.
Pöpöille taas urheilija on alttiimmillaan kotimatkalla etelän lämmöstä. Siellä on reenattu kovaa, ja kun lentokoneessa joku aivastaa, ilmanvaihto kierrättää pienet, näkymättömät vihulaiset muidenkin hengitettäväksi useita kertoja.
Kotimaassa vastassa voi olla 25 asteen pakkanen, mikä tarkoittaa 50 asteen eroa leirioloihin. Kumma, jollei tuolla reseptillä sairastu!

Kevään siitepölykausi on toinen sudenkuoppa, johon moni putoaa. Sitä vastaan on myös vaikea suojautua, sillä toisin kuin pakkaseen, allegiaa aiheuttaviin mikropartikkeleihin eivät vaatteet tehoa.
Joka tapauksessa maajoukkueen runko on nyt terveempänä kuin pitkään aikaan. SUL:n rahapulan vuoksi leiriryhmiä on ollut pakko karsia, joten ehkä tässä on löydetty sattumalta keino välttää vamma- ja sairastelukierrettä.
Vaan vielähän tässä ehtii, jos takatalvi yllättää Suomen toukokuun lopussa...

On se vaan kumma juttu, ettei koko Suomessa ole sellaista monitoimihallia, johon tällaiset kilpailut voisi tuoda.
Tai olisihan meillä. Kyllä Hjalliksen Areenalle tai Turkuun saataisiin hyvinkin tilapäisratkaisuilla rakennettua kaukalotason yläpuolelle täysimittainen juoksurata ynnä muut suorituspaikat.
Kun vielä Ilmalan Areena olisi aikoinaan rakennettu Messukeskuksen yhteyteen, koossa olisi aivan samanlainen konsepti kuin Scandinavium.
Tampereen Keskusareenan rakentamiseksi ei ole vielä pistetty ainuttakaan lapionpistoa, joten vielä olisi aikaa miettiä tätäkin seikkaa. Kukaties onkin jo mietitty.

Göteborgissa lauantaina 2.3. kello 19.22 paikallista aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

****

PERJANTAI 1.3. Tarttuvaa iloa

Kollega Jari Kupila Urheilulehdestä sen ääneen lausui, kun kuljimme harvinaisen vaikeaksi labyrintiksi tehtyä tietä mixed zonelta aiturinaisia haastattelemasta:
- Mikä kumma tähän suomalaiseen yleisurheiluun nyt on mennyt, kun kaikki tuntuvat hymyilevän ja olevan hyvällä tuulella?
Niinpä: Ellä Räsäsen hämmentyneelle hymylle ei tarvinnut kaukaa hakea selityksiä, sillä 0,62 sekunnin lohkaisu 400 metrin Suomen ennätyksestä on varsinainen temppu sinänsä.
Eikä se ole jää edes Ellan viimeiseksi sanaksi tänä vuonna. Kunhan tulee kesä ja sopivan tyyni sekä helteinen kesäilta, hän juoksee alle 52 sekunnin. Toivottavasti useitakin kertoja, ja toivottavasti parhaiten junioreiden EM-Rietissä.
Elisa Leinonenkin hymyili, vaikka tie ei vienytkään jatkoon 60 metrin aitojen alkueristä. Hänestä hehkui kansainvälisissä arvokilpailuissa olemisen riemua ja päättäväisyyttä siitä, ettei kerta jää viimeiseksi.

Todellakin: Leinonen käy jo sen verran kolmatta vuosikymmentään, että eikö hänen olisi ollut aika siirtyä radalta päätteen ääreen. Tai sitten maijan rattiin, poliisi kun ammatiltaan on.
Todellakin: Räsäsen polki paikallaan sairastelukierteen vuoksi pari vuotta, ennen kuin ponnisti sille tasolle, jolle hänen odotettiin pääsevän tasaisella kehityksellä. Suomalaiskansallinen tapahan olisi ollut lyödä siinä vaiheessa hanskat tiskiin ja todeta, että mitäpä sitä suotta tutkainta vastaan taistelemaan.
Lotta Harala ei ollut järin iloinen karsiuduttuaan aitojen välieristä, mutta hänenkin sisimmässään lienee sykkinyt väkevä tietoisuus paluusta kansainväliseen vauhtiin. Hän johti alkueräänsä melkein puoleenväliin. Tilanne on aika erilainen verrattuna viime ja toissa vuoteen, jolloin postilaatikkolenkkeilykin nostatti Lotan pulssia.
Eikö hänenkin olisi pitänyt siinä tilanteessa kuunnella järkensä ääntä ja ruveta selittelemään, että sori nyt vaan, mutta kun terveys ei kestä urheilemista.
Ja onhan Nooralotta Nezirilläkin omat hankaluutensa olleet varvasmurtumineen ja siitä seuranneine tulehduksineen. Eikä aitojen ylittäminen ollut hänelle vielä kuukausi sitten kovin helppoa, kun jokin teknishenkinen tai henkistekninen lukko pysyi kiinni.
Monen vuoden suomalaisen naisyleisurheilun tilasta ruikuttamisen jälkeen näitä hymyjä kelpaa katsella! Ilo tarttuu väkisinkin. Toivottavasti myös esimerkki.

Olen ennenkin viihtynyt Göteborgissa, ja teen niin nytkin, vaikka ruotsalaisten junailemat järjestelyt ovat sisältäneet muutaman muunkin erikoisuuden kuin sen sekavalle alueelle johtavan labyrintin.
Jääköt tarkemmin mainitsematta ihan vain sen kunniaksi, että aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, ja lämpömittarissa posottaa 7 astetta plussaa.
Se houkutteli kilpailujen tauolla lenkille hotellimme viereiseen urheilupuistoon, jossa on ainakin viisi tekonurmella päällystettyä jalkapallokenttää. Onneksi otin juoksushortsit mukaan, sillä kevään ensimmäinen polvihousulenkki on aina suuri nautinto, tekipä sen missä päin maailmaa tahansa.
Vieressä oleva täysmittainen tekojäärata vilisi luistelevia koululaisia. Mikäpä oli heidänkin nautiskellessaan, sillä kentää ruvettiin jäädyttämään kello 6.30 isolla zamponilla, jota kenttämestari ajoi vielä tuntia myöhemminkin aamulaukaltani palatessani.
Tämä kaupunki kuuluu enemmän Keski-Eurooppaan kuin Pohjoismaihin. Henkisesti varsinkin.
- Emme pidä Tukholmasta emmekä tukholmalaisista, sillä he ovat maailman kopeimpia ihmisiä, torstaina kuskina lentokentältä tullessaani toiminut nainen tunnusti.
Sanoin tamperelaisena ymmärtäväni tunteen ja olevani täysin samaa mieltä.

Göteborgissa perjantaina 1.3. kello 16.00 Ruotsin aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

PS. Hiihtomaajoukkuene päävalmentaja Magnar Dahlen pitäisi palkita jotenkin. Esimerkiksi kymmenen vuoden matkalahjakortilla Huippuvuorille. Naisten työnjaosta päättäminen Val di Fiemmen MM-kilpailuissa oli osoitus totaalisesta sosiaalisesta taidottomuudesta ja pölkkypäisestä itseriittoisuudesta.

****

TORSTAI 28.2. Isännille kolme mitalia?

uotsalaisilla on erikoinen taito tuottaa säännöllisin väliajoin yleisurheilumarkkinoille niin sanottuja kultaisia sukupolvia.
Nyt, kun Christian Olsson, Susanna Kallur, Kajsa Bergqvist ja kumppanit ovat siirtyneet muihin askareisiin, on uusien tähtien vuoro nostattaa tunnelmaa Scandinaviumin EM-hallikekkereissä.
Tosin selvin voittajaehdokas ei ole ihan alkuperäisen ruotsalaisen valmennuskoulun kasvatti, sillä Abebe Aregawin todennäköisestä ykkössijasta naisten 1500 metrillä iloitaan yhtä paljon Etiopiassa kuin täälläkin.
Keniasta ruotsalaistuneen maratoonari Isabellah Anderssonin piti ehtiä suurtekoihin ennen Aregawia, mutta Isabellah ei malttanut jättää muutamaa rahamaratonia juoksematta ja sen sijaan keskittyä arvokilpailuihin.
Se hänelle suotakoon. Sitä paitsi tilaisuuksia EM-kullan voittamiseksi kyllä vielä Isabellahille tulee.
Täytyypä seurata oikein herkällä silmällä ja korvalla, kuinka suuri kansasuosikki Aregawista jo onkin sukeutunut. Tukholmassa viikko sitten vaivaiset 0,12 sekuntia erotti hänet ME:stä.
Kenties juuri sellainen tulos oli paras mahdollinen pr-temppu EM-hallia ajatellen. Aregawi joutui juoksemaan kärjessä yksin Globenissa, joten miksi hän ei pystyisi siihen Skandinaviumissakin, jossa vastusta pitäisi piisata hieman enemmän.

Sitten on tapaus Michel Torneus. Kevytrakenteisesta ja miellyttäväkäytöksisestä nuorukaisesta on kasvanut arvokilpailuissa hermonsa hyvin hallitseva pituushyppääjä, joka tulos alkaa takuuvarmasti kahdeksikolla myös EM-finaalissa.
Vaan onko Torneuksesta varsinaiseksi kansanvillitsijäksi? Vielä hän ei ole siihen asemaan tainnut yltää, mutta Euroopan mestaruus voisi korjata asian.
Ruotsin yleisurheiluliiton virallinen tavoite kotihallissa on kahdeksan sijoitusta kahdeksan parhaan joukossa ja kolme niistä mitalisijoja.
Kuka tuo sen kolmannen edellä mainitun kaksikon lisäksi. Tai ketkä paikkaavat, jos jommalle kummalle sattuu työtapaturma?
Ensimmäiseksi katseet kohdistuvat naisten korkeuteen ja Emma Green Tregaroon. Hän on niin monessa arvokilpailussa keitetty konkari, ettei edes Italian suurlupaus Alessia Trost välttämättä ole liian kova pala.
Seuraavana listalla tulee kuulantyöntäjä Leif Arrhenius, joka on pukannut parissa kilpailussa kuulaa 20,20:n tienoille.
Kun David Storl ja Tomasz Majewski keskittyvät hallikauden asemesta harjoittelemiseen, markkinat ovat täysin avoimet. Ruotsalaisurheilijoiden venymiskyvyn tuntien en ihmettelisi yhtään, vaikka Arrhenius juhlisi kirkastakin mitalia.

Pari vuotta sitten ruotsalaiset takuulla laskeskelivat, että näihin kekkereihin mennessä myös seiväshyppääjä Angelica Bengtsson ehtisi kasvaa mitalistiehdokkaaksi. Ihan niin ei ole käynyt.
Toki Angelica on voittanut kaksi junioreiden maailmanmestaruutta, mutta tuloskehitys ei ole kulkenut niin räjähdysmäisesti kohti viitta metriä kuin toivottiin.
Viime syksynä Angelica teki johtopäätöksensä ja muutti Ranskan Clermont-Ferrandiin valmentaja Damien Inocencion oppiin. Se tiedetään korkeatasoiseksi, sillä Inocencio valmensi ennen olympiavoittaja Renaud Lavillenietä.
Ei ole sekään liike vielä osoittautunut viisasten kiveksi. Angelica myöntää turhautuneensa, kun harjoituksissa hyppy kulkee, ja ominaisuudet ovat parantuneet, mutta kilpailutilanteessa takkuaa edelleen aika tavalla.
Mistä sen tietää, milloin hän kokee samanlaisen ahaa-elämyksen kuin Minna Nikkanen toissa kevään Pariisissa? Silloin voidaan liikkua nopeastikin 470 - 480:ssä eli mitalikorkeuksissa.
Sama pätee tietysti Nikkaseenkin.

Suomalaiselle yleisurheilulle tekisi tämä rahapulan keskellä oikein tuplaeetvarttia, jos täältä kiikutettaisiin kotiin yksikin mitali.
Pääasia kuitenkin on, että joukkueeseen kuuluu monta vahvasti nousevalla käyrällä kulkevaa nuorta urheilijaa, jotka myös uskaltavat lausua kovat tavoitteensa ääneen.
Vaikken muuten yhtään sympatiseeraakaan norjalaishiihtäjä Petter Northug junioria, pakko oli keskiviikkona nostaa hänelle hattua Val di Fiemmen MM-kilpailujen 15 kilometrin voitosta.
Se tuli niin hullulla itsemurhataktiikalla, että vaatii äärimmäisen kovaa päätä ynnä fysiikkaa kestää lähdöstä maaliin. Yhtään enempää ei tarvitsekaan.
Samanlaisen rämäpäisyyden toivoisi yleistyvän suomalaisessa huippu-urheilussa. Kokeilematta ei saavuta mitään muuta kuin roskalehdistön lampaita.

Göteborgissa, EM-halliaattona eli torstaina 28.2.2013 kello 17.08 paikallista aikaa
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

P.S. Näkyy olevan Kalevalan päivä. Se tuo mieleen kouluajat ja ihmetyksen siitä, miksi moista satukokoelmaa piti juhlia salissa porukalla niin, ettei saanut katsoa telkkarista MM-hiihtoja. Ei ymmärrä näin tavallinen tallukka sitä vieläkään. Jos koskaan.

Pitkään aikaan parasta

Kun istahdin autonratin taakse pyhäiltana Jyväskylän liikuntakeskuksen, jota myös Hippokseksi kutsutaan, pihamaalla, olin tyytyväinen melkein kaikkeen muuhun paitsi sysimustalta taivaalta työntyneeseen vesiräntään.
Takana oli kaksi päivää vuosikausiin pirteimpiä SM-hallikilpailuja. Niissä oli toki mustat aukkonsa varsinkin kestävyysjuoksuissa, mutta ne olivat etukäteen kaikkien tiedossa, ja kun uusia mitalisteja työntyi esiin, yleisvaikutelma ei häiriintynyt.
Uskalsi sen Eero Haapala itsekin sanoa: EM-mitalia kelpaa lähteä tavoittelemaan Göteborgiin. Kunto on nyt niin vakaassa uomassa, ettei 811 välttämättä jää Eeron hallikauden viimeiseksi sanaksi.
Kolmen karsintahypyn paine tulee hänelle vielä varsin uutena asiana, sillä Kalevan kisojen ja EM-tason karsinnasta ei parane puhua samana päivänäkään. Kävi siinä miten hyvänsä, henkistä pääomaa kertyy runsaasti.
Visa Hongisto, Nooralotta Neziri, Lotta Harala, Hanna-Maari Latvala ja Ella Räsänen ovat samassa tilanteessa. Heillä kaikilla on vielä varaa parantaa, vaikka kovalla tasolla jo liikutaankin - Latvalalla varmaankin eniten. Heillä ei ole mitaleista paineita.
Minna Nikkasen, Osku Torron ja Eemeli Salomäen EM-keikassa on sellainen etukäteismaku, että josko vihdoin onnikin suosisi sitkeitä yrittäjiä. Taso on kummassakin korkeussuuntaisessa hyppylajissa huima, mutta Nikkasen esimerkki kahden vuoden takaa EM-Pariisista kertoo, että silloin, kun kaikki lähtee loksahtamaan kohdalleen, melkein mikä tahansa on mahdollista.
Ja jospa EM-joukkue vielä kasvaa ensi viikonloppuna Tampereella.

Etten unohtaisi: kiitokset Jyväskylän Kenttäurheilijoiden väelle hyvin järjestetyistä SM-kilpailuista!
Jopa median edustajia kohdeltiin niin kuin asiaan kuuluu, eli meidän työtämme ei pyritty mitenkään hankaloittamaan, vaan päinvastoin. Kaikilla paikkakunnilla ei asia ole SM-statuksesta huolimatta läheskään aina niin, vaikka luulisi kyseessä olevan koko yleisurheilun yhteisen hyvän.
Hesarin Pusan Ari oli tehnyt varsin kiintoisan näkökulmajutun pikajuoksukulttuurin noususta Suomessa. Se on täyttä totta ja tulee erittäin tervetulleena ilmiönä monestakin syystä.
On hyvä, että edes jokin lajiryhmä saa lapset ja nuoret yleisurheilun pariin niin, etteivät kaikki halua vain temppuilla pipo silmillä ja housut nilkoissa fiilistellen.
Pusan jutussa nostetaan Usain Boltin nimi esiin. Ensin ajattelin, että mitäs häntä tähän sotkemaan, mutta eihän Boltia olisi mitenkään voinut sivuuttaakaan.
Boltin persoona on vetänyt supetehokkaan magneetin tavoin tuhansia ja taas tuhansia nuoria ympäri maailman kokeilemaan vauhtiaan. Ei Suomi ole muusta maailmasta irrallinen saareke tässäkään asiassa.
Toivottavasti nuoret ja heidän valmentajansa jaksavat perehtyä myös siihen, että Boltin radalla tekemät maneerit ovat vain seitinohut pintakuorrutus erittäin kovalle työlle, jota maailman nopeimmaksi ihmiseksi tuleminen lahjakkaimmaltakin vaatii.
Siitä on loisto kaukana, ja siltähän se onneksi kuulostaa, että asia on kolahtanut Jyväskylässäkin parrasvaloissa viihtyneiden suomalaissprinttereiden tajuntaan. Kenellä ennemmin, kenellä myöhemmin.

Sain pari viikkoa sitten kutsun Tampereen Linnainmaan koululta tulla esittelemään ammattiani alakoululaisille. Kolmen aamupäivätunnin ajan kiertelin yhteensä kuudessa luokassa, ja jokaisessa mainittiin Usain Boltin nimi moneen kertaan.
Mielentilani heilui ällistyneen ja liikuttuneen välimaastossa, kun päivän viimeinen luokka, vahvasti tyttöpainotteinen musiikkinelonen, rupesi tenttaamaan minua oikein kunnolla Lontoon-olympiakeikastani.
En meinannut päästä pois, kun eteeni tuotiin vihko vihkon jälkeen nimmaria varten. Siis minun nimmariani.
Miksikö? Siksi, että olen mies, joka on kuunnellut Usain Boltia lähimmillään puolen metrin päästä. Ei haitannut, etten ole ikinä esittänyt Boltille yhtään kysymystä.
Tähänkin ilmiöön löytyy Junnu Vainion tuotannosta nappiin osuva laulu: Mies, joka tapasi Dingon...
Silti toivon, että Tyson Gay tulee ja voittaa Moskovan MM-kilpailujen satasen ensi suvena.

Niin, siitä Jyväskylästä vielä. Olihan se vilppilähtöjen määrä suorastaan häkellyttävä!
Mieleni tekee uskoa urheilijaa, joka väittää tunteneensa joka solullaan, ettei aavistanut. Muutamassa kiistanalaisessa tapauksessa kuitenkin näimme hallin toiseen päähän, että todennäköisesti laitteet piippasivat oikein - tai ainakin poimivat joukosta selvästi parhaan lähdön saaneen.
Okei, okei: ääni kulkee ilmassa tietyllä nopeudella, mutta jotain silmäkin sanoo.
Tästä problematiikasta ei vissiin koskaan päästä eroon, sorvattiinpa säännöt millaisiksi hyvänsä. Ehkei ole tarviskaan, sillä draamaa tarvitaan, vaikka sirkushuveista ei niin väliksi olisikaan.

Hippoksen mediaparvella kilpailuja seurasi myös muuan nuori mies Etelä-Afrikasta.
Pituuden olympia- ja MM-kakkonen, hallimaailmanmestari Khotso Mokoena käväisi hyppäämässä kolmiloikkaa ja seuraamassa kilpailuja.
Rupattelin supersympaattisen Khotson kanssa hetken, ja hän piti Hippoksen tunnelmaa hienona. Olin samaa mieltä jo siitä syystä, ettei siellä tarvinnut kuunnnella sekuntiakaan räppiä eikä hiphoppia.
Juttu luiskahti vääjäämättä Khotson kotimaahan, jossa vallitsee yleisurheilukaaos Oscar Pistoriuksen tapauksen vuoksi. Se on äärettömän huonoa pr:ää koko yleisurheilulle.
Epäilemättä taalankuvat jo pyörivät Hollywoodin käsikirjoittajien silmissä: tästä aiheesta voidaan tehdä aivan loistava elokuva. Sen nimeksi tulee Pistolius, ja Oscar on taattu...

Tampereella jostakin syystä lumisateisen tuhnuisena (onko niitä muitakin?) maanantaina 18.2.2013 kello 17.15
Antti-Pekka Sonninen
Toimituspäällikkö, Yleisurheilun Kuvalehti

Kaikkihan niin tekevät

Nopeastipa täyttyi valmennusjohtaja Jorma Kemppaisen arvio Göteborgin EM-hallikilpailuihin lähtevän suomalaisjoukkueen koosta.
Kun sentään vasta yksi varsinainen näyttökilpailu on käyty, ja edessä on kolme hyvää viikonloppua ennen Göteborgia, voi hyvinkin olettaa kymmenen urheilijan rajan menevän rikki.
Sepä hyvä asia, ja erityisen hyvää on, että joukossa on ainakin pari uudempaa nimeä eli huiman SE:n pompannut Eero Haapala ja komeasti vastoinkäymisten jälkeen kansainväliseen vauhtiin palannut Lotta Harala.
Joukkoon voi hyvinkin liittyä aituri Jussi Kanervo, jolle EM-keikka olisi tulevaisuutta ajatellen samanlaista henkisen pääoman tallentamista kuin Haapalalle, Haralalle ja Nooralotta Nezirille. Myös naiskorkeushyppääjät ja pituusmies Arttu Halmela ovat tarjolla tähän uudempien arvokilpailukasvojen kategoriaan, eikä se muiltakaan ole toki kiellettyä.
Kokeneemmista tapauksista ainakin Jonathan Åstrandin ja Jere Bergiuksen voi olettaa onnistuvan, ja katsotaanhan, mitä kestävyysjuoksupuolelta kuuluu, kunhan kansainvälisesti päästään mittelemään pidemmilläkin kuin 800 metrin matkoilla.
Oikein hyvä näin!

Vedonlyöntisotkut puhuttavat taas urheiluväkeä, ja varsinkin jalkapalloilussa ne tuntuvat enemmänkin poikkeukselta kuin säännöltä.
En muista kertoneeni seuraavaa tapausta, joka nykyään tulee aina mieleen, kun vetovilpeistä kohistaan.
Elokuinen ilta Etelä-Korean Daegussa oli jo pimentynyt sysimustaksi vuonna 2011, kun päätimme valokuvaaja Mika Kanervan kanssa käväistä yhdellä neuvoa-antavalla valmistautuaksemme seuraavana aamuna alkaviin yleisurheilun MM-kilpailuihin.
Juuri, kun saimme virvokkeet eteemme, pöytäseuraamme liittyi kaksi miestä. Arvokilpailuissahan täytyy koko ajan kantaa kaulassaan akkreditointikorttia, joten luonnollisesti vilkaisimme toistemme kortteja.
Totesin, että saimme seuraksemme Albanian joukkueenjohtajan Gjergj Rulin ja valmentajan, jonka nimeä on nyt millään opilla muista.
- Mistäs Suomen kaupungista herrat tulevat? joukkueenjohtaja kysäisee.
- Tampereeltahan me.
- Tampereelta...! Siellä on jalkapallojoukkue, jonka ansiosta rikastuin jokunen vuosi sitten!
- Jaa Tampere United?
- Juuri se! Hävisikotonaan Mestareiden liigan karsinnan jollekin armenialaiselle Pjunikille 0 - 4 tai 0 - 5.
Katselimme Kanervan kanssa toisiamme. Mika oli ollut kuvauskeikalla kyseisessä pelissä, ja minäkin muistin ihmetelleeni, miten moinen tulos oli mahdollinen. Ja miten hornassa oli mahdollista, että nämä albaanit minuutin siinä istuttuaan ottivat asian esiin?
- Löittekö vetoa? kysyin.
- Niin tein, koska entinen Pjunikin pelaaja - tshekki tai jugoslaavi - soitti minulle. Sanoi tietävänsä, että United häviää juuri niillä lukemilla. Löin vetoa ja sain panokseni noin satakertaisena takaisin. Lähde oli niin luotettava, että laitoin kunnon panoksenkin, Ruli vastasi.
- Jaa, mutta tiesittekö, että United on nyt suljettu Suomen liigasta?
- Miksi? Tällainenhan on ihan yleistä. Otatteko viskiä? valmentaja kysyi ja kaivoi taskumatin.
- Kiitos ei nyt. Eikös alkoholin juonti ole muslimeilta kielletty? rohkenin kysäistä.
- On, jollei tarjolla olevaa alkoholia juoda kerralla loppuun...  

Yleisurheilu sentään taitaa olla vetovilpeistä säästynyt, vaikka monenlaista muuta vilunkipeliä on harrastatettu.
Veikkaushan pitää säännöllisesti listoillaan muun muassa Timanttiliigan ja muiden tärkeimpien arkikilpailujen kohteita, suurmittelöistä puhumattakaan. Jostain syystä en ole pelannut niitä sitäkään vähää kuin joukkuelajien kohteita.
En vain jaksa etukäteen arvuutella, asettuuko keihäänheiton voittotulos välille 83,50 - 83,75 vaiko 84,00 - 84,25. Mielestäni se ei ole niin valtavan oleellista.
Arvokilpailut taas sinänsä ovat niin hieno spekulaation lähde, ettei siihen tarvita enää mitään lisäpanosta jännitystä tuomaan.
Asia on ihan toinen esimerkiksi marraskuisen tiistai-illan kiekkopelissä Ilves - SaiPa. Silloin voi pohtia, nylkeekö Sputkikki Hämeen itkijät ja marisijat 3 - 1 vai 4 - 1, jotta saisi itsensä kiinnostumaan tapahtumasta edes rahtusen.
Epäilemättä jokaisessa Timanttiliigan osakilpailussa, jokaisessa lajissakin on vedonlyönnin siementä, ja varmasti jossain päin maailmaa taaloja lyödäänkin niistä pöytään.
Pitäisikö ruveta katselemaan aavistuslähtöjä, takareisirevähdyksiä ja tahallaan yliastumisia uudesta näkövinkkelistä?
Jotkut urheilijat nimittäin ovat niin hyvin palkattuja, että taloustilanteen puolesta heille on se ja sama, monenneksiko sijoittuvat.
Ei sentään. Itsensä kyynisiksi, suorastaan vainoharhaisiksi päästäneitä urheilutoimittajia on jo ihan tarpeeksi.

Tampereella,vaihteen vuoksi pilvisenä keskiviikkona 6.2. kello 11.10 kevättä ja aurinkoa odotellen
Antti-Pekka Sonninen, toimituspäälikkö Yleisurheilun Kuvalehti