Yleisurheilun Kuvalehti - blogi

Vastapallo parturille

23.02.2012 14:24

Heimo Elonen otti siis kopin kiinni ja vastasi kysymyksiini, vaikka alkuperäinen tarkoitukseni oli antaa hänelle kolme erillistä bloginaihetta.
No, olen ennenkin huomannut, että tamperelaistuneen savolaisen ja varsinaissuomalaisen ihmisen ajatusmaailmat eivät välttämättä osu samalle linnunradalle.
Heimon vastaukset vahvistivat käsitystä, mutta hänen ehdotuksensa sillointällöisestä ajatustenvaihdosta tällä foorumilla on hyvä. Siihen minunkin on helppo yhtyä.
Jyräytän siis omat kanuunanlaukaukseni, kun kerta länsinaapurissakin on tänään paukkuja posauteltu.
Mihinkähän ne tykinkuulat muuten ovat lentäneet...?
Heimo puhuu potkupalloilusta ja minä jalkapalloilusta, vaikka Afrikan mestaruusturnauksen kyseessä ollen oikeampi termi voisi olla vaikka teatteripalloilusta.
Yritin tuon tuostakin katsoa edes kokonaisen puoliajan niitä kekkereitä, ja välillä melkein onnistuin juuttuessani kuuntelemaan Eurosportin selostajan Tapio Furuholmin sarkastisia huomioita.
Ottelut nimittäin eivät olleet urheilullisesti mistään kotoisin. Niissä potkittiin "sukille", lyötiin kyynärpäällä niskaan, kaatuiltiin katseesta ja tehtiin teatraalisesti kuolemaa niin, että puoliaikaa olisi voitu mitata allakalla kellon asemesta.
Muutamat joukkueet osasivat pelata ihan näppärää syöttöpeliä, joka muuttui kikkeliskokkeliksi rangaistusalueen rajalla. Maaleja tuli, jos oli tullakseen, ihmeellisistä maalivahtivirheistä ja pompuista.
Huh!
Organisoidun, mutta vauhdikkaan keskieurooppalaisen (lue: saksalaisen) jalkapalloilun ystävänä unohduin yleensä tauolla tekemään niitä-näitä ja katsoin ottelun lopputuloksen seuraavana päivänä tekstitv:stä.
Tällä menolla päivä kiertää närettä aika monta kertaa, ennen kuin Afrikan mestartuusturnaus tarkoittaa samaa kuin planeetan mestaruusturnaus. Koko planeetta voipi tuhoutua ennen Heimo-kuoman ennustuksen toteutumista.
Se ei välttämättä ole yhtään hassumpi juttu. Esimerkiksi Egyptin taannoisen jalkapallokahakan kaltaisilta harmeilta säästyy kymmeniä ja taas kymmeniä miljoonia keskisen ja eteläisen Afrikan ihmisiä.
Sinänsähän kuvaan sopisi oikein hyvin, että miehet ja pojat lorvehtisivat Kamerunin ja Burkina Fason välistä MM-välierää kylän toiseksi ainoasta televisiosta seuraten samalla, kun naiset palaisisivat kymmenen kilometrin polttopuunhaku- ja torireissultaan.
Hyvä kysymys muuten on, mitä Afrikasta eurooppalaisten suurseurojen akatemioihin teinipoikina haalittujen pallotaitureiden omaiset nettoavat.
Menestyneiden yleisurheilijoiden koko suku rikastuu kertaheitolla, mutta mitä FC Barcelona lahjoittaisi 30-henkiselle kenialaisperheelle? Parin Niken sukkia per heimolainen, veikkaan.
Pthyi.

Verenpaineeni meinasi kimmota pilviin, kun luin Heimon tuntevan suurta vastenmielisyyttä urheilijoiden julkisia uskontunnustuksia kohtaan.
Ilmiö ei ole mitenkään uusi, sillä julkikristittynä oleminen tuntuu muuttuvan yhä vaarallisemmaksi siellä sun täällä.
Suomessa sentään saa toivottaa hyvää joulua, mutta esimerkiksi IAAF:ltä tulee Turnerin Chrisin ja muutaman muun tyypin allekirjoittama "Season Greetings" eli "Vuodenaikaterveiset"-lärtykkä, koska Christmas-sanahan - voi hellanlettas sentään - voisi loukata jotakuta.
Kopeloin käsin ristinmerkin joka ikisen aamulenkkini alussa - puhumattakaan maratonin lähdöstä ja maaliintulosta. Aina on myös sanallista asiaa yläkertaan siinä tilanteessa - pyyntöä ja kiitosta.
Jos kerta tällainen tavallinen tallukka tuntee tarvitsevansa Korkeimman johdatusta rutiininomaisissa kuntoilutoimissaan, kai huippu-urheilijan tarve siihen kimpoaa helposti aika monenteen potenssiin!
Jokainen lenkille lähtö merkitsee minulle samaa kuin lännenmiehelle pyssyn heittämistä kylän  pölisevälle kadulle ja selän kääntämistä saluunan nurkalla kyttääville vihamiehille.
Mitä tahansa saattaa tapahtua ensimmäisessä risteyksessä - tai jo ennen sitä. Lenkin sujuminen ei ole omassa kädessäni, paitsi jos olen innostunut juomaan kuusi kupillista vahvaa kahvia juuri ennen sitä.
Huippu-urheilijan työ on tehty hänen lähtötelineisiin kyyristyessään. Siitä eteenpäin läheskään kaikki asiat eivät ole hänen hallinnassaan, mutta hän voi kiittää siihen asti selviytymistään.
Ei ristinmerkki tai mikään muukaan uskoa ilmaiseva ele tarkoita voittamisen pyytämistä, vaan sillä on paljon laajempi merkitys.
Olen käsittänyt niin, Heimo hyvä, että erityisesti Yhdysvaltain mustien urheilijoiden edesottamukset kiinnostavat sinua kovin.
Mistähän he ovat saaneet eniten voimaa raivatessaan tiensä orjuudesta ihmisarvoiseen elämään? Ristinmerkin he ovat osanneet tehdä paljon ennen näitä hiphoppareiden sormiviuhtomisia, jotka minusta vasta vastenmielisiä ovatkin.
Mitä merkkejä venäläisten urheilijoiden sitten pitäisi näyttää? Sirppiä ja vasaraako? Vaiko peräti keskisormea?
Onko tuo niin hirveän paha asia, että Äiti Venäjä uskoo edelleen muuhunkin kuin votkaan ja korruptioon?
Muslimitkin saavat puolestani pyllistää maaliviivan jälkeen tai vaikka ennen sitä.
Parempi niin kuin kuolemantuomion huutaminen rynnäkkökivääri kädessä tai dynamiitin vyöttäminen uumalle.
Tämän osion lopuksi siteeraus tuoreimmassa Sana-lehdessä ilmestyneestä kirjailija Kari Hotakaisen haastattelusta:
"Ei usko mihinkään katoa; ajatuskin tästä on täysin järjetön! Pidän kiihkeää ateismia aika koomisena tyylisuuntana. Jotkut keskittyvät vastustamaan näkymättömänä ja olemattomana pitämäänsä ilmiötä, Jumalaa. Pidän heitä suurina humoristeina."

Sitten tämä Helsinki kontra Lontoo.
Se on minulle sikäli vaikea pala, että valmistaudun käytännön tasolla molempiin.
Helsingissä olen organisaation palveluksessa tapahtumien ytimessä, ja Lontooseen lähden rivitoimittajana.
Pelkään EM-mitalien kärsivän inflaatiota tulevina vuosina ja allekirjoitan Elosen ennustuksen paluusta joka neljäs vuosi -rytmiin muutaman kokeilukerran jälkeen.
Mutta juuri nyt Kultainen liiga ja sen jatke Timanttiliiga ovat turruttaneet aivoni niin, että kaipaan jotain uutta. Siksi odotan EM-Helsinkiä mielenkiinnolla.
Odotan siksikin, että sillä todellakin voi olla suomalaista yleisurheilua kokonaisvaltaisesti virkistävä vaikutus.
Silti odotan Lontoon-keikkaa enemmän. Ajatukseni askartelevat enemmän sen kuin Helsingin kilpailutapahtumissa.
Voi johtua ihan vain siitä, etten ole koskaan ennen käynyt Ison-Britannian pääkaupungissa, ja että olen olympiavuonna syntynyt, ja että hurahdin perusteellisesti urheiluun Münchenin olympiakisojen aikaan.
Rakkaita ovat myös EM-muistot Roomasta 1974 alkaen. Niiden arvoa ei inflaatio nakerra.

Siirrän kysymysvuoron Heimo Eloselle.

Tampereella kevätloskaisena torstaina 23.2.2012 kello 16.30
Antti-Pekka Sonninen, toimituspäällikkö Yleisurheilun Kuvalehti